Unettomia öitä

Tämä on toinen kesä peräjälkeen kun en saa nukuttua. Valoisuudella lienee osuutta asiaan (vaikka kuinka laittaisi sälekaihtimet kiinni, valo tunkee silti läpi aamulla). Mutta kissallani on toki vielä suurempi vaikutus. Mitä aikaisemmin tulee valoisaa, sitä aikaisemmin se herää. Ja alkaa pomppia ympäriinsä. Repiä sanomalehtiä (inhoan sitä ääntä, puhumattakaan ainaisesta säikähdyksestä, että tälle kertaa silpuksi menee jokin oikeasti tärkeä paperi). Ja maukua. Tänään klo 4.30.

Alan tuntea yhteenkuuluvuutta pienten lasten vanhempien kanssa. Katkonainen nukkuminen tekee tokkuraisen olon koko päiväksi. Ja illalla ei sitten kuitenkaan nukuta niin paljoa, että sammuisi.

Näin aamuyöstä ahdistavan unen, johtuen varmaankin uni-kissa-kombinaatiosta. Kissani oli kadonnut tai päässyt karkuun johonkin Turun tapaiseen kaupunkiin ja kauppahallin tapaiseen paikkaan. Juoksin pitkin poikin hätääntyneenä kissankoppa kainalossa ja yritin löytää kissaani. Samaan aikaan karussa oli vaaleahko, kellertävä katti, joka löytyi. Soitin hädissäni exälleni ja kerroin tilanteesta ja pyysin apua, mutta häntä ei kiinnostanut asia lainkaan: ”ihan sama, ei ole mun kissa”.

Kamala uni.

Isompi kämppä pitäisi kyllä saada ja mielellään parvekkeellinen (tai miksei rivari?), jotta kissaongelma helpottuisi. Mutta sitä ennen on kyllä tiedettävä onko lähdössä ulkomaille ja jos niin milloin. Ja olisihan sitä työtäkin ihan hyvä olla tiedossa.

***

Luvun alla: Juhani Känkänen / Toivon mukaan

Jälkeenjäänyt

Oioi. Heti tuli lipsahduksia lupausten suhteen.

Olin keskiviikkona viettämässä tyttöjen iltaa Tarvasjoella, joten blogi jäi kirjaamatta. Kerrottakoon jälkikäteen, että katsoimme FC Venus rainan, joka lukeutuu epäilyksettä TOP 5 paskimpien suomalaisleffojen joukkoon. Mutta olihan se viihdyttävä ja Malmivaara kaunis. Etenkin kun olimme skoolanneet lasit kuohuvaa kahden virkamiesruotsin suorituksen kunniaksi.

Eilen nautin vapaapäivästä käymällä salilla päiväsaikaan (!) ja istumalla kapustojen kokouksessa melkein neljä tuntia (kerrankin ei ollut kiire minnekään tai ahdistanut). Söimme monta jäätelöä (itse söin yhden ison ja yhden pienen tuutin), joita oli jäänyt yli Kuminasta. Visioimme myös ensi vuoden Kuminaa ja kesää. Jotkut jäsenistämme on kutsuttu esiintymään ArsÖ tapahtumaan Velkualle ja Kustaviin :)

Vuokrasin loppueilisillan viihdykkeeksi Onnen varjot -elokuvan, joka oli ihan kohtuullinen kotimainen ottaen huomioon aiheen ja tekijän (kertomus lapsen hankkimisen vaikeudesta á la Anna-Leena Härkönen). Videoni vaan alkoi taas temppuilla 10 min ennen leffan loppua. Hermo meinasi palaa. Ja muutenkin: videovuokraamossa oli vain surkea pikkuhylly VHS-nauhoja. Ilmeisesti oletuksena on, että kaikki järjelliset ihmiset ovat jo aikapäiviä sitten siirtyneen DVD:n käyttöön.

Tunsin itseni hyvin vanhanaikaiseksi tyyliin: "Pankkikortti? Mikä se on?"

Nyt kuitenkin kohti viikonloppua. Tiedossa on punttista (tänään ja huomenna), ennakkovaateshoppausta kaverin kesähäihin exän kanssa sekä yhdet valmistujaisjuhlat ja sunnuntaina vielä Mahdollisuuksien tori festivaalintynkää kauppatorilla (ehkä), ystävän näkemistä (jos avaa vielä oven viimeviikkoisen oharin jälkeen) sekä vielä su-illalla loistavanmahtava Transkaakko Päiväkodissa :)

Toiminnallista on siis Eliksen elämä.

Ps. olen muuten viimeinkin pelannut Sudokua! En mää nyt ihan reliikki ole...

Oikea taajuus

Lupaukset on pidettävä, ainakin jotkin niistä. Eilen päätin liittää tähän viikkoon erään toisenkin option blogin pitämisen lisäksi. Ei Tv:tä. Ei ainakaan yksin, pelkän seuran takia.

Kävinkin heti alkuun elokuvissa (ranskalainen Kun sydän lakkaa lyömästä. Suosittelen lämpimästi kaikille) ja sen jälkeen istuin olutpullo kädessä taloyhtiömme pihakeinussa. Kun ilma alkoi viiletä, kipaisin sisälle ja päätin ottaa härkää sarvista. Tein viimein selontekoa Kuminan papereista ja laskuista. Tapahtumassa kävi tänä vuonna nolottavan vähän (maksanutta) yleisöä. Lukumäärää ei kehtaa edes mainita ja apurahaselvityksiin on parasta laskea mukaan kaikki kaverin kaveritkin, jotka ovat edes pyörähtäneet teatterin ovella jossain välissä viikonloppua. Mutta minkä sille voi, että juuri tuona viikonloppuna rikottiin kaikkien aikojen toukokuiset helle-ennätykset. Eikä silloin saa suomalaisia sisälle sitten millään, vaikka kuinka Sinervo runoilisi ja palkitut kansanmuusikot pistäisivät parastaan.

Normaalisti olisin laittanut television auki seurakseni tuollaisen puuduttavan paperityön ajaksi. Mutta nyt avasin radion, josta tuli jazzia ja sitten jokin asiaohjelma, jota puolella korvalla kuuntelin liimaillessani matkalippuja laskuihin ja pöyhiessäni verokorttipinoa. Rentotuttavaa, hyvin. Hellalla porisi samaan aikaan parin seuraavan päivän ateria ja kissa nukkui tyytyväisen näköisenä sängyn päällä. Ennen nukahtamista jaksoin vielä hetken lukea nuortenkirjaa, josta aikoinani tein seminaarityöni.

Jotenkin vanha aiheeni on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Millä tavalla poikatyttö toimii merkkinä sukupuolen problematiikasta ja hahmossa konkretisoituu eronteko Itsen ja Toisen välilä?

Ylen radio-ohjelmat virittävät selvästi taajuuteni.

Johdatus

Johdantoa ei kannata koskaan kirjoittaa ensimmäiseksi. Pitää ensin sanoa se, mitä haluaa ja sitten laatia johdatus sanomaansa. Jos kirjoittaa johdannon ensin, juttuu sen asettamiin vaatimuksiin. Eikä kirjoittamisiaan kuten ei tekemisiäänkään voi koskaan kirjaimelleen ennustaa.

Blogailuni on ollut yhtä harvatahtista kuin hampaat geriatrikon suussa. Tämän viikon aion pitää blogia päivittäin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Viikonloppu sujui vaihtelevissa merkeissä. Siivoilin kotona (pihallemme on tuotu jätelava, johon voi rahdata kaiken ylimääräisen töhnän kaapeistaan) ja katselin tietenkin telkasta jääkiekon semifinaalin ja Euroviisut. Tänään puhuimme työpaikan kahvipöydässä oudosta kansallisesta ylpeydestä, joka kuitenkin löytyy sieltä jostakin mielen perukoilta. Elättelemme myös toiveita viisujen järjestämistä Turussa, jolloin ei tarvitsisi edes matkustaa päästäkseen osaksi tunnelmasta. Hese-viisut, ajatelkaas sitä!

Sunnuntaina osallistuin joukkueemme Kemiön retkeen. Leppeän kostea ilma ja hyvä nurmikko. Oli kiva pelata sekalaisella porukalla. Polveni tosin alkoi vihotella toisen matsin alussa (pelasimme poikien juniorimaajoukkuetta vastaan. Juoksivat kuin pienet galsellit) ja jatkoin päivää eväiden syönnillä.

Sunnuntaina tapahtui muutakin, petin ystäväni, joille olin lupautunut kylään. En vaan kyennyt enää liikahtamaankaan Kemiön jälkeen. Hyvähän se olisi ollut lähteä vielä kyläilemään jos olisi auto. Mutta bussilla (pyörästä nyt puhumattakaan) matkan taittaminen kipeän polven kanssa alkoi tuntua inhalta ajatukselta. En tiedä kehtaanko enää näyttää naamaani heille. Tein kovin kovin väärin. Olen paha ihminen. Miksi tämä alituinen syyllisyys tai riittämättömyyden tunne? Joka näemmä johtaa sitten kelvottomaan käytökseen oharien muodossa (soitin heille sentään).

Ulkona paistaa aurinko, tämän päivän vielä. Silti tänään halpiselokuviin S:n kanssa katsomaan laadukasta ranskalaista (toiv.).

Puhuin eilen puhelimessa saaressa asujan kanssa toista tuntia. Kaikkien vuosien ja tapahtumien jälkeen hänelle on yhä helppo puhua, löytää yhteistä puhuttavaa. Siivotessani löysin kirjeitä yhteisiltä ajoiltamme. Mutta en aio nyt kirjoittaa niistä.

Nahkaranneke

Olen melkein jo parantunut viime viikkoisesta taudistani, joka kaatoi minut viheliäisesti vuoteeseen ennen vappua ja tärkeitä pelejä. Turkuun on viimein tullut kesä, melkein koko viikko plus 20 C lämmintä. Rahani ovat vähissä vaikka on kuun alkupuoli (raha loppuu aina riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän sitä on. Näin on). C on lähtenyt Sri Lankaan. Minä ajattelen häntä liian usein. Lähinnä ehkä siksi, etten vieläkään ole päässyt tutustumaan häneen, oikeasti, eikä ajankohta ole koskaan hyvä. Katsotaan ilmoittaako hän paluustaan.

Tänään aion istua kuumalla pihalla, ottaa aurinkoa ja juoda vaikka yhden oluen (tai ehkä kaksi, ehkä). Siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että tänään Kumisee! Annoin päivällä töiden välissä haastattelun radiolle ja hämmästelin kuinka asiantuntevasti ja rauhallisesti asiaani selostin. Joskus sitä tajuaa, että on oppinut jotakin, kehittynyt johonkin suuntaan. Muistan hyvin vielä ajan, jolloin pelkkä ajatus haastattelusta tiedotusvälineille olisi saanut vatsan kuralle ja pulssin sataan. Minäkö olisin pätevä jostakin jotain tietämään ja kertomaan? Ja nyt asia ei ole sen kummempi juttu kuin päiväkahvin hörppääminen.

Ehkä vapaaehtoisuurastus palkitsee tekijäänsä lopulta kuitenkin? Ainakin sitä oppii tuntemaan omat pelkonsa ja ahdistuksensa aiheet, selviämään. Kuten ainaisen jännittämisen ja esiintymispelon kanssa.

Laitan nahkarannekkeen ranteeseni ja suljen pian työpaikan oven. Täällä on kesä ja viikonloppu on virikkeitä täynnä. Nyt pidetään hauskaa! Lauantaina ehkä Klubille hippaamaan :)

**

Luvun alla: keskeneräinen, sekalainen pino opuksia.
Kuulolla: viimeksi Eva Dahlgrenin Snö