Kotiin

Olen joutunut jälleen jonkinlaiseen putkeen, sivuluisuun. Se on osin ei-välittämistä itsestä (miksi välittäisin? Mitä varten?) ja osin vain silkkaa väsymystä, ettei jaksa välittää.

Väsymystä siitä, että tarpoo paikallaan. Että kaikessa on hallitsemattomuuden tuntua, olen vain osa koneessa joka nytkyttää tasaista tahtia kohti tuntematonta, mutta epäilyttävältä vaikuttavaa päämäärää. Että ei edes tiedä minne tarpoisi jos saisi jalkansa nostettua irti tästä suosta.

Ja kuitenkin: kaikkihan on niin helvetin hyvin ja minä vain yksi niistä länsimaisista omaan napaan tuijottajista, joille ei mikään ole hyvä.

Mutta voi sen nähdä niinkin, että vuosi on ollut pitkä. Liian pitkä. (ja vuodella tarkoitan omaa kiertoani jossa vuosi vaihtuu kesällä). Liian monta menetystä, ihmetystä, jotka jättävät sanattomaksi ja sydämen kylmeneväksi rintaan.

Mutta minkä ihminen voi? Nostaa vain päänsä. Ottaa seuraavan askeleen. Uskoa, että jossakin, seuraavan tehtävän jälkeen, seuraavan kulman takana, on ehkä jotakin, joka tuntuu siltä ettei tarvitse enää niin helvitisti yrittää.

Että on tullut kotiin. Kuten hyvä ystäväni siteerasi minulle karjalaissukusielun, Eeva Kilven, viisaita sanoja.

En ole lannistunut. Olen vain ymmälläni, että kuinka kauan ja paljon pitää vielä jaksaa yrittää. Ehkä vastaus on: koko elämä.