Olemisen sietämätön keveys

Tällä viikolla pienet arkiset asiat ovat saaneet tavallista isompia merkityksiä. Se, että tänäänkin, väsymyksestä huolimatta, nousen ylös, keitän kahvia, syön aamupalaa. Silitän toisen hiuksia kun hän unessa kääntyy. Katson ikkunasta ulos. Sitten kelloa ja lähden matkaan.

Jos aikaisempina viikkoina on tuntunut siltä, että minun täytyy vaikka en millään jaksaisi, niin juuri nyt ajattelen, että on onni saada yhä tehdä noita asioita. Että olen ja hengitän. Että tänäänkin elämä jatkuu juuri noissa pienissa arkisisssa teoissa. Niin ja muissa ihmisissä, heidän lähellään olemisessa. Ihon ja hengityksen tuntemisessa.

Yksi on täällä mäeltä nyt pysyvästi poissa. Hänen ei enää tarvitse mitään. Miksi vasta aina tragediat saavat ihmisen havahtumaan oman elämän ääreen?

Että mitään ei tarvitse ja.
Mitä minulla on.
On.