kaikkea kummallista

Tänään töihin polkiessani mietin jälleen parisen viikkoa sitten joen rannassa, vanhan suurtorin kohdalla, olleita autoja ja miehiä. Jotakin he olivat puuhanneet viimeiset pari viikkoa. Isot tankkiautot hyrräsivät ja mukalakiville oli kasaantunut jotakin valkoista, kuin lunta. Ilmassa leijui ikkunanpesunesteen tai jonkin muun voimakkaan haju. Maan sisän meni letkuja.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä nuo miehet tekivät ja miksi. Havahduin tajuamaan, että on paljon töitä ja tehtäviä, joista minä en tiedä mitään ja joku muu tietää. Siitä tuli jotenkin hieno tunne. Että ei kaikkea tarvitse osata tai ymmärtää edes. Että meillä jokaisella on täällä paikkansa, omat painopisteemme ja vahvuusalueemme.

Samanlaisia ajatuksia heräsi kesällä kun joenpenkkaa paalutettin ja kivettiin uudestaan. Työ näytti edistyvät tuskaisen hitaasti. En voinut kuitenkaan muuta kuin todeta, että en tiedä heidän työstään, siitä miksi se kestää tai missä järjestyksessä sitä tehdään, mitään. Yhtikäs mitään. Kuinka ihmeessä joku penkka voidaan paaluttaa? Mistä he tietävät mihin kohtaan teräspakkeja laitetaan ja miten? Onko koko kaupungin vajoamisen estäminen jokeen heidän käsissään?

Penkka valmistui ja torin laidalla häärääväät miehetkin ovat saaneet työnsä johonkin päätökseen. Näin ainakin luulen. Keskelle katua, mukulakivien laitaan, oli ilmestynyt iso betonirengas, sellainen kuin kaivoissa tai viemäreissä. Jotakin uutta on Turku siis saanut taas sisäänsä.

**
Luvun alla: Annie Proulx / Lyhyt kantama
Kuulolla: Mariska / Memento mori

Olemisen sietämätön keveys

Tällä viikolla pienet arkiset asiat ovat saaneet tavallista isompia merkityksiä. Se, että tänäänkin, väsymyksestä huolimatta, nousen ylös, keitän kahvia, syön aamupalaa. Silitän toisen hiuksia kun hän unessa kääntyy. Katson ikkunasta ulos. Sitten kelloa ja lähden matkaan.

Jos aikaisempina viikkoina on tuntunut siltä, että minun täytyy vaikka en millään jaksaisi, niin juuri nyt ajattelen, että on onni saada yhä tehdä noita asioita. Että olen ja hengitän. Että tänäänkin elämä jatkuu juuri noissa pienissa arkisisssa teoissa. Niin ja muissa ihmisissä, heidän lähellään olemisessa. Ihon ja hengityksen tuntemisessa.

Yksi on täällä mäeltä nyt pysyvästi poissa. Hänen ei enää tarvitse mitään. Miksi vasta aina tragediat saavat ihmisen havahtumaan oman elämän ääreen?

Että mitään ei tarvitse ja.
Mitä minulla on.
On.

Haipakkaa

Pihalla, vihreän nurmen keskellä, on kasa keltaisia lehtiä. On ihana syysilma. Olimme viikonloppuna kaveriporukalla aivan ihanassa paikassa, merenrantamökissä. Se tuli totisesti tarpeeseen. Syötiin, saunottiin ja uitiin meressä. Lampaat määkivät vieressä laitumella.

Luin yksi päivä blogiani viime vuodelta näihin aikoihin. Siinä oli melkein parin kuukauden tauko. Oli ilmeisesti pitänyt kiirettä.

Tässä sitä taas ollaan. Eri ihmisen kanssa kuin viime syksynä. Erilaisissa työtehtävissä, erilaisessa elämässä. Olen taas puolentoista kuukauden tapahtumaputkessa. Mutta tämä ei ole lainkaan niin kamalaa kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten, tai edes viime vuonna. Olenko minä muuttunut? Kasvanut? Vai oppinut vain olemaan välittämättä niin paljon joka pikku asiasta?

Eilen huomasin, että sellainen ahdistava stressimörkö nosti pitkästä aikaa päätään. Liikaa eri pisteitä ja asioita joiden välillä piti liikkua yhden päivän aikana. Vaatimuksia satoi liikaa joka puolelta. Huomasin huutavani printterille ja heitteleväni nitomakonetta. Muut ihmiset alkoivat näyttää mielestäni avuttomilta ja aikaansaamattomilta. Se on aina merkki siitä, että nyt menee liian lujaa. On liikaa paineita jos alkaa halveksia ihmisiä ympärillään.

Menin päivän päätteeksi nopeasti salille, saunaan ja sitten teen ja voileipien jälkeen petiin. Menin koska kerrankin tajusin, että stressiin auttaa vain tällaiset perusasiat kuin sauna ja lepo. Yksin oleminen. Eikä se, että lähtee vielä kuudenteenkin paikkaan saman illan aikana. Näkemään ihmisiä ja hajottamaan itseään.

Huomenna menen ekaa kertaa juttelemaan. Kertomaan näistä tuntemuksista jollekulle toiselle, joka ehkä osaa auttaa löytämään ratkaisuja olotiloihini.

Nyt kuitenkin treeneihin ja sitten näkemään tyttöä :)

Hejssan.

Sanoo hän, joka kävi tänään kaikesta pyörityksestä huolimatta (tai ehkä juuri sen imussa) sopimassa lopuista opintosuorituksistaan.

***
Luvun alla: Kreetta Onkeli / Tervetuloa paratiisiin
Kuulolla: Radio Majakka, no totta kai! :)

Oman Päivän ylistys

Elohopea käy nyt kolmeakymmentä. Niinpä niin. Eilen oli lippu salossa ja kaikkea.
Eilen en viettänyt niinkään syntymäpäivääni vaan Omaa Päivääni.

Aamukahvi ja Hesari. Aurinko on syksyinen, purppuraa pilvien välissä. Ilma kirpeänä ikkunan raosta. Luen jutun Reko Lundanista. Mieleen tulee muistoja menetyksestä, kivusta.
On ihana olla elossa, tajuan.

Töissä minulle lauletaan ruotsinkielinen onnittelulaulu. Iltapäivällä pohdin lukupiirissä häpeän tunnetta. Miksi siitä on niin vaikea puhua, miten me paljolti rakennumme tässä maailmassa tuota tunnetta vasten.

Käväisin kirjakahvilassa, jossa nuoret ja vähemmän nuoret, mutta yhtä kaikki innokkaat, palavasieluiset ihmiset puhuivat kirjoittamisesta ja mitä se heille merkitsee. Tunnen olevani niin kaukana siitä. Heidän leimuavista katseistaan ja mielipiteistään. Sinisilmäisyydestä ja uskosta eritoten, niistä olen kaukana, olen ollut jo pitkään.

Mutta kirjoitan rivejä ylös, asioita joista haluaisin kertoa. Mieltäni ja olemistani tässä maailmassa niiden kautta työstää.

Illalla poljen vielä pimeän metsän läpi, surkea kartanriekale kädessäni, treeneihin. Samaan aikaan outoa ja tuttua nähdä nuo ihmiset. Vasta vuosi on siitä kun ensi kertaa menin heidän kanssaan juoksemaan tunkkaiseen ja pieneen saliin muovinpalasen perässä.

Sellainen oli minun päiväni. Minun. Poljin vielä kulmakapakan kautta kotiin. Maistelin kylmää täyteläistä olutta. Harvoin on maistunut niin hyvältä. Täydellisestä siihen kohtaan ja kertyneihin kokemuksiin.

Lisäykseksi vielä, että tyttö toi minulle töihin kukkia. Niin upeita en ole koskaan keneltäkään aiemmin saanut.

Päädyin eilen siihen, että tämä ei ole minun paikkani. Vaikka näistä ihmisistä pidänkin. On päästävä pois, ulos. On laadittava suunnitelma.

Koska on muutakin. On oikea elämä, eikä tällaista iänikuista teatteria, mitä täällä viikosta toiseen ja vuosi toisensa perään harrastetaan. Mielipuolisuutta. Olen samoilla linjoilla erään toisen kanssa. Minua ei vain apuraha pelasta.

malttamaton

Miten tuntuukin siltä, että aikaa ei ole ikinä tarpeeksi. Haluaisin oppia tuntemaan tytön, mutta tuntemiseen tarvittaisiin yhteistä aikaa, jota meillä ei liiemmälti ole koska olemme molemmat tahoillamme kiinni erilaisissa projekteissa. Aika jotenkin vain lipuu käsistä, hajoaa pieniksi palasiksi hektisessä arjessa.

On mahdotonta oppia tuntemaan jos ei näe, kuule ja kosketa toista. Vai olenko vain minä kärsimätön? Se, josta tuntuu, että haluaisi koko ajan vain nähdä ja kuulla mitä tyttö ajattelee tästä tai tuostakin. Kuukausi on suhahtanut ohi varkain. Siihen on mahtunut vain muutama oikeasti rauhaisa ja ihmettelevä hetki. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Kuka on tuo toinen, vieras, joka kuitenkin on päässyt niin liki lyhyessä ajassa?

Välillä minusta tuntuu, että ei hän kaipaa, odota tai ole malttamaton. Halua tutustua, tuntea, oppia. Mutta hän sanookin, ettei hän odota tai pyydä mitään. Onko se sitten vaatimista jos odottaa malttamattomana seuraavaa tilaisuutta pysähtyä ja katsoa silmiin?

Mihinkä tässä on kiire, valmiissa maailmassa, hän sanoo. Minä sanon, että minulla on kiire tietää kuinka paljon voin itsestäni antaa. Tai minkä verran luottaa.

***
JK. viikonloppu oli vauhdikasta ja tunnekylläinen. Paljon paljon ihmisiä ja elämäniloa. Tyttö lauloi minulle laulun, kaksikin. Se oli kaunista, hän oli. Vaikkei hän sitä suostukaan uskomaan.