perjantaina, maaliskuuta 31, 2006

Unien tulkinta

Olen nukkunut viime aikoina levottomasti.

Alkuviikosta minulla oli unissani eroottista vipinää erään opiskelu- ja näyttelijäpiireistä tutun tyypin kanssa. Niin kuin yleensä on tapana olla, en ollut häntäkään ajatellut aiemmin SITEN. Toki tunnustan, että hän on tehnyt minuun vaikutuksen näyttämöllä (no, ja muutenkin olemalla fiksu ja hyvä tyyppi).

Toissayönä perustin unimaailmassani läänintaiteilijan ja erään toisen kulttuurimonitoimihmisen kanssa uutta ja järisyttävän hienoon ideaan (heh) perustuvaa kulttuurikeidasta Manillaan. Se oli tavallaan teatteri, tavallaan ravintola. Keksimme mitä erilaisempia uusia taiteen muotoja, joita siellä voisi esittää. Tilasimme ulkomailta mielenkiintoisia kokeellisia esiintyjäryhmiä. Uni loppui siihen, että piti leipoa kahviotuotteita ja mietimme läänintaiteilijan kanssa miten muffinseja tehdään.

Maailman paras muffinssiresepti haihtui unen mukana ilmaan, mutta selkeästi jonkinlaista uutta toimintaa elämäni kaipaa sisällökseen.

Pian kypsä tukilounas Trattoriassa (palkkapäivän kunniaksi).

Ohessa linkki yhden kuvan mittaiseen kuuluisuuteeni tallinnalaisessa lehdessä. Näin sitä viedään venäläisiä 7-6. (ks. lehden vika sivu)

**
Luvun alla, yhä: Tiina Pihlajamäki, joka tuntuu vakavasta aiheestaan huolimatta enemmän unettavan kuin herättävän.

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Poikamiesboxi Hanurista

Vietettyäni viikonlopun Tallinnassa lähinnä miesporukassa, lähinnä urheillen ja enimmäkseen ryypäten, on takki aika tyhjä.

Hengissä kuitenkin ollaan. Pieneksi ihmeeksi voisi kutsua sitäkin, että ylipäänsä selvisin (sanan molemmissa merkitysmuodoissa) aamuksi töihin.

Kaikki tietävät, että Viron entinen presidentti, Lennart Meri, haudattiin eilen. Sen tiesi myös joukko suomalaisia liitokiekkoilijoita, joiden piti ehtiä kello neljän laivaan. Vaan sitäpä tämä hilpeä joukkio ei ollut vaivautunut selvittämään, että kuinka päästä tuohon laivaan kun puolet Tallinasta oli suljettu liikenteeltä. Ratkaisuja edellämainittuun tilanteeseenhan voi olla vain yksi: lainataan liettualaisten kisabussia ja kuljettajaa, kierrätään puoli maaseutua ja ehditään satamaan 20 minuuttia ennen laivan lähtöä. Voin kertoa, että kun jalat olivat tukevasti laivan puolella olo oli kuin turnauksen voittaneella.

Sekalainen joukkuueni (koosten jälleen ihmisistä joiden kanssa en ollut pelannut aiemmin) voitti turnauksessa vain yhden ottelun, jumbofinaalin. olimme parhainmillamme neljän tunnin yöunen ja kolmen promillen jälkeen. Osa saapui kentälle suoraan edellisyön kisabileistä. Kiitos Sedu Koskinen urheilijan elämän huippuhetkien mahdollistamisesta!

Mutta nyt otsikkoon. Olemme jo useammalla turnausmatkalla kehitelleen poikain kanssa uutta kaupallista menestystuotetta: poikamiesboximyymälää (copy right: TUUT). Kyseinen liike keskittyisi tuottamaan palveluita lukuisille suomalaisille poikamiehille (orginaaleille tai eron kautta sellaisiksi tulleille). Koskapa poikamieheyteen kuuluu yleensä se, että kyseinen yksilö yllättäen löytää itsensä tilanteesta, jossa hänellä ei ole muuta omaisuutta kuin valkeat yksiön seinät ympärillään pitäisi perustaa kauppa, josta tämä poikamiespolo voisi saada kaiken mahdollisen tarvitsemansa. Aivan kaiken.

Poikamieskaupasta saisi siis sänkyjä, kattiloita, taulutelevisioita jne. Kaupan jokaisessa kulmassa olisi tietenkin baari, jotta ostosten välillä voisi hieman huilata. Myyjinä olisi vain hemaisevia blondeja ja muutama brunette nirsojen asiakkaiden vuoksi. Lisäksi poikamiekaupassa olisi erilaisia valmiita tuotepaketteja. Starterkitissä olisi esim. sänky, keittiötarvikkeita, taulutv ja pornoa. Deluxepaketista löytyisi hieno urheiluauto (jos vaikka poikamiespolon oma auto on jäänyt erossa exälle). Paketteihin löytyisi myös lisäosia esim. "paluu yhteiskuntaan", joka sisältäisi sivistäviä kirjoja - mutta tietenkin DVD:llä. Myös "älä tee tätä seuraavassa suhteessasi" ja "huonoimmat iskurepliikit" DVD:t olisivat varmasti tarpeen.

Turnausmatkan lähestyessä loppuaan poikamieskauppaideaan löytyi vielä yksi hauska (siinä vaiheessa kaikki oli jo hauskaa ja hauskana. Jalopeno in your ass! Älä kysy...) lisuke. Joku joukkueen jäsenistä oli kehitellyt ideaa kauppakeskuksesta nimeltä Hanuri. Silloin voisi sanoa ostoksistaan aina, että "tää on ihan hanurista". Meidän poikamiesboxikauppamme sijaitsisi tietenkin tuossa Hanuri-kauppakeskuksessa.

Odottelemme jo yhteydenottoa Pohjanmaan suunnalta, missä tällaiselle kaupalle -Hanuri liikekeskuksesta nyt puhumattakaan- olisi jo olemassa varmat ja vakaat markkinat. Vesa Keskinen, miten on sinun poikamiesboxisi laita?

Turha varmaan mainita, ettei Pihlajamäen kirja edennyt edes ensimmäiselle sivulle.

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

Kevät antaa odottaa

Rauhaisa perjantaipäivä töissä. Viime viikon hulinasta ei ole tietoakaan vaan uudet kurssit ovat alkaneet pyöriä omatoimisesti.

Eilen pomo kehui huumorintajuni parantuneen. Alkuaikoina kummastelin silmät päässä pyörien hänen ja erään toisen työntekijän ajoittain hyvinkin railakasta puhetta yliopiston työntekijöiden ominaisuuksista ja valmiuksista. Kuulisittepa vain mitä täällä puhutaan niin korvanne putoaisivat. Lopuksi hän sanoi: "Sanon tämän kerran ja vain ja ainoastaan tämän kerran, että minä härnään vain niitä ihmisiä joista todella pidän".

Ehkä tämä on tulkittavissa positiiviseksi palautteeksi? Olen myös hyväksynyt sen, ettei täällä kestä pää ellei saa naljailla ja vitsailla. Pyöritellä silmiään hyväntahtoisesti muiden avuttomuuden ja hölmöyden edessä.

Minulla oli eilen illalla taas päässä joukko hyviä, tänne kirjoitettevia ajatuksia, mutta ne pyyhkiytyvät aina yöunen aikana pois. Nyyh. Tässä olisi hyvä syy netin hommaamiseen kotiin. Mutta kuka jaksaa.

Lueskelen parhaillani Arto Salmisen EI-kuorta. Tämä koruton vähäosaisten kuvaaja kuoli viime marraskuussa. Mihin? Miten? En muista. Jäin illalla ennen nukahtamistani miettimään millainen elämä Salmisella oli ollut. Miten hän näki maailman kun kirjoitti siitä kuten kirjoitti. Oliko Arton omassa elämässä toivoa ja jos niin millaista?

Eksyin Arton kustannustoimittajan, H. Haanpään mietteisiin kirjailijan työskentelytavoista ja tinkimättömästä Ö-luokan kansalaisten kuvauksesta. Arto on oikeassa: nykykirjallisuus on liian täynnä keskiluokkaa, yläluokkaa. Kirjailijoita, jotka kirjoittavat kirjoittamisen vaikeudesta ja sivutolkulla kirjalijapäähenkilöistä, jotka tarpovat epäonnistuneen rakkauselämän suossa.

Kun luen EI-kuorta, minua alkaa ällöttää. Haluan sulkea kirjan, mutta ei voi sillä tiedän, että se kaikki on totisinta totta. Sellaisia ihmiset ovat. Ja tämä elämä tässä. Vaikka emme haluaisikaan siitä aina tietää.

Toinen kirjalija, jonka kanssa olen painiskellut on Henrika Ringbom. Jokin hänessä tökkii. Jotenkin hän (sekä hänen fyysinen olemuksensa että ulosantinsa että tapa kirjoittaa) vaikuttaa teennäiseltä. Vähän sellaiselta vastakohdalta Artolle. Kuin Ringbomilla ei olisi koskaan ollut elämässään suurempia ongelmia kuin laiha cappucino tai tikku sormessa. Vaikka eihän se ole totta. Kyllä meillä jokaisella on omat ahtojäämme. Hän ei vain taida kirjoittaa siitä. (LISÄYS: Henrikan ahtojäät eivät ehkä vain avaudu minulle. Kyse voi myös olla vastustavan lukemisen taktiikasta: en ehkä edes halua, että avautumista tapahtuisi. Mutta se, Henrika rakas, ei ole sinun ongelmasi).

Nyt tätä näpertäjää odottaa toisenlaiset jäät ja kansalaiset. Viikonloppu kuluu Tallinnassa. Jälleen eräs urheilutapahtuma, jälleen eräät bileet.

Matkalla mukana:

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Kirjoja ja räkää

On suorastaan kohtuutonta, että ihminen joutuu sairastamaan kaksi eri flunssatyyppiä peräjälkeen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää lainkaan hajuaistia, eikä ehkä enää nenääkään. Niin kovin olen niistänyt (Pirkan luontoystävälliseen, mutta karheaan wc-paperiin) ja käyttänyt sumutteita helpottamaan yöllisiä olotilojani.

Mutta kirjoja on tullut luettua. Viimeksi Mari Mörön Natsapartio ja Sari Malkamäen Pienet urheat naiset. Kuka vielä väittää, etteivät naisprosaistit (halutessaan) osaa kirjoittaa napakkaa, ironista ja terävän oivaltavaa tekstiä?! Pidin jo Mörön Kiltin yön lahjoista ja Natsapartio jatkaa samalla linjalla. Miten paljon ihmisestä onkaan mahdollista kertoa ilman, että kirjoittaa asioista suoraan. Malkamäen naiset taas polkevat paikallaan jumiutuneen elämänsä kanssa ja sotkevat siinä sivussa ihmissuhteitaan.

Ihmissuhdesotkuista voisi kirjoittaa rivin jos toisenkin. Parasta on pysyä kotona, elää päivästä toiseen ja olla kuvittelematta mahdottomia. Sillä tavalla elämä sujuu mukavan rattoisasti ja ristiriidattomasti.

Eilen yökylään jäi koulutuksessani oleva peikkotyttö T, jonka kanssa rupattelimme elämän kiemuroista ennen nukahtamista. Hän kokee elävänsä jotenkin edesvastuuttomasti ja vailla päämäärää, ihastuen vääriin tai ainakin mahdottomiin ihmisiin. Hyppien sänkyyn hetken mielijohteesta. Muistelin, että sellainen minkäkin olin vielä hänen iässään, vasta Turkuun muuttaneena ja uusien mahdollisuuksien edessä.

Jotenkin vanheneminen tuntuu juuri nyt siltä, ettei mahdollisuuksia ehkä olekaan enää niin loputtomasti. Että ehkä sitä ei enää totea: "tämä ei toiminut, mitä sitten? Ei kun eteenpäin!"
Ei jaksaisi olla enää niin mahdoton ja kepeä (josko koskaan olen sitä edes ollut). Ei jaksa aina aloittaa alusta.

Mutta mitä muutakaan sitä voi?

"who are you now
and who were you then
that you thought somehow
you could just pretend
that you could figure it all out
the mathematics of regret
so it takes two beers to remember now
and five to forget
that i loved you so
yeah, i loved you, so what"
-ani difranco / so what

**
Luvun alla: Paulo Coelho / Alkemisti
Peiton alla: villasukka
Kuulolla: Anin ties monesko levy

torstaina, maaliskuuta 02, 2006

Päivien viemää

Oho! Sanoo hän, joka huomaa taas kerran kuukauden kuluneen vailla päivityksiä. Ja kyllä, hän on edelleen päivittäin töissä koneen ääressä, superhyvän nettiyhteyden päässä, ja silti. Mutta eikö elämä kuljekin juuri siten? Se, mitä ihmisellä on, sitä hän ei osaa hyödyntää ja se mitä hänellä ei ole, sitä hän alati tarvitsee ja kaipaa.

No mutta nyt hyödynnän sen, että olen istunut koko päivän töissä tekemättä juurikas mitään. Miten tämä on mahdollista? No siten, että nyt on periodin viimeinen, tenteille ja muille tärkeille toimille pyhitetty viikko. Opiskelijoita on käynyt koko viikon aikana vain muutama. Myös henkilökunta on kaikonnut aika tehokkaasti kuka minnekin omille teilleen. Täällä pitävät vahtia siis vain toimistosihteerit ja muutamat uutterat tutkijat. Yleisen kirjallisuustieteen väki on kuulemma kaatunut vatsatautiin eikä kotimaisen päädyssäkään näkynyt mitään hurjia aktiivisuuden merkkejä kun toimittelin tänään tenttiasioita.

Voisi tietenkin ajatella, että olen käyttänyt kaiken tämän löysän ajan (kerrankin) tehokkaasti omien opiskelujeni eteenpäin viemiseksi. Mutta mitä nyt suotta. Sitä paitsi jonkinlaista lomaa tässä saa sentään pitää sen jälkene kun on pungertanut itsensä kandiksi asti.

Mitä eliksen elämään kuuluu? Kävin Berliinissä, tulin kotiin, masennuin ja sain flunssan (kumpi tuli ensin, kumpi aiheutti kumman?) ja olen ottanut yhteen pomoni kanssa lukuisia kertoja.

Olen tiedostanut, että minulla on vaikeuksia voimakkaiden persoonien kanssa. Reagoin aina yli tai ali, en osaa olla oma itseni. Se ei ole miellyttämisen halua vaan sitä, etten osaa lukea toista suhteessa itseeni. Lähden liikaa tulkitsemaan ja arvailemaan. Ja vaikka tiedän, ettei toinen oikeasti vihaa minua tai pidä epäkelpona, minuun tehoaa täysin ne voimakkaasti ja räiskyvästi esitetyt mielipiteet ja tokaisut, joiden tulkitsen kohdistuvat itseeni.


Ja sitten aletaan keriä vyyhtiä auki. Ymmärtää. Koittaa käsittää, että jokin lapsuuden trauma siellä takana pilkistelee kun ei ihminen luota omaan arvoonsa. Mutta nämä konfliktit ovat ihan ok niin kauan kun voi luottaa siihen, että ne voidaan puhua auki avoimesti ja rehellisesti. Sitten kun niin ei enää ole, täytyy joko mennä terapiaan tai etsiä uusi työpaikka.

No se terapia nyt voisi olla muutenkin ihan aiheellinen juttu.

Olisi muuten mielenkiintoista joskus tehdä galluppi, että kuinka monta prosenttia opiskelija humanisteista tai taiteen tutkijoista käy kallon kutistajalla. Kun ei opinnot eikä elämä muutenkaan tunnu tulevan valmiiksi. Ja miksi tulisikaan kun meille ei ole mitään paikaa tässä yhteiskunnassa mihin tulla valmiiksi. Korkeintaan koiraksi muiden talutusnuoraan tai Pentti Linkolaksi metsään asumaan ja maailmaa kiroamaan.

**
JK.
Ostin uuden kännykän: Nokia 6060.
Se on tosi ihqu. On vähän samanlainen olo kuin aikoinaan kun sain ensimmäisen CD-soittimeni. Ero kasettinauhurin ja uuden formaatin välillä oli yhtä tajuntaa ravisuttava kuin vanhan ja uuden puhelimeni välinen. Olen jäänyt jo koukkuun kaikkiin uuden Noksuni ominaisuuksiin: kalenteri, tehtävälista, loistavat Java-pelit...

**
Luvun alla:
Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset
Kuulolla: Lumen narina kenkien alla :)