Unettomia öitä

Tämä on toinen kesä peräjälkeen kun en saa nukuttua. Valoisuudella lienee osuutta asiaan (vaikka kuinka laittaisi sälekaihtimet kiinni, valo tunkee silti läpi aamulla). Mutta kissallani on toki vielä suurempi vaikutus. Mitä aikaisemmin tulee valoisaa, sitä aikaisemmin se herää. Ja alkaa pomppia ympäriinsä. Repiä sanomalehtiä (inhoan sitä ääntä, puhumattakaan ainaisesta säikähdyksestä, että tälle kertaa silpuksi menee jokin oikeasti tärkeä paperi). Ja maukua. Tänään klo 4.30.

Alan tuntea yhteenkuuluvuutta pienten lasten vanhempien kanssa. Katkonainen nukkuminen tekee tokkuraisen olon koko päiväksi. Ja illalla ei sitten kuitenkaan nukuta niin paljoa, että sammuisi.

Näin aamuyöstä ahdistavan unen, johtuen varmaankin uni-kissa-kombinaatiosta. Kissani oli kadonnut tai päässyt karkuun johonkin Turun tapaiseen kaupunkiin ja kauppahallin tapaiseen paikkaan. Juoksin pitkin poikin hätääntyneenä kissankoppa kainalossa ja yritin löytää kissaani. Samaan aikaan karussa oli vaaleahko, kellertävä katti, joka löytyi. Soitin hädissäni exälleni ja kerroin tilanteesta ja pyysin apua, mutta häntä ei kiinnostanut asia lainkaan: ”ihan sama, ei ole mun kissa”.

Kamala uni.

Isompi kämppä pitäisi kyllä saada ja mielellään parvekkeellinen (tai miksei rivari?), jotta kissaongelma helpottuisi. Mutta sitä ennen on kyllä tiedettävä onko lähdössä ulkomaille ja jos niin milloin. Ja olisihan sitä työtäkin ihan hyvä olla tiedossa.

***

Luvun alla: Juhani Känkänen / Toivon mukaan