Baby, Me

Luin pitkästä aikaa kirjan. Siis sellaisen, jonka illalla vain otin käteeni hyllystä ja luin yhdeltä istumalta (toki kirja oli lainattu jo aikoja sitten ja aikomus oli tarttua siihen sitten joskus -kun on aikaa).

Sofi Oksasen Baby Jane.

Googlasin kirjan ja se ei ole ilmestyessään juurikaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Antti Majanderin arvio kirjasta Hesarissa oli ylimalkainen, eikä hän huomioinut juurikaan kirjan keskeisiä pointteja: masennusta ja läheisriippuvuutta. Mainitsi vain jotenkin tähän tapaan, että "selvääkin selvemmäksi tulee, että naistenvälinen suhde on ihan normaali asia."

Mutta minä pidin kirjasta. Pidin Oksasen rujon suorasta kielestä, sen rytmistä. Ja se oli hieno tuntemus taas pitkästä aikaa. Löytää ja lukea kirja. Yksinkertaisesti pitää siitä. Ja ajatella sen jälkeen jälleen kerran, että näin haluaisin osata kirjoittaa.

Ja kirjoitankin vielä joskus.

Muut ovat jo juhannuslomalla. Elämässäni liikahtelee taas. Mutta ei mihinkään hyvään suuntaan. Sellaisiin suuntiin vain, joihin ei ole mahdollista mennä. (jossakin vaiheessa ihmisestä tulee niin iso, että se uskoo ettei kaikki asiat ole mahdollisia).

Sofi Oksasen lisäksi minua on liikuttanut musiikillisesti yhden puolitutun kokoonpano:
Suleeka

Jotain kummaa tenhoa heidän musiikissaan on. Pidän.

Toinenkin löydetty asia, kaikkien niiden kadotettujen tilalle.