Joulut ja lahjat, ohi on

Onnistuin loppujen lopuksi viettämään epäjouluisan, mutta silti ruokaisan joulun. Joulurauhan julistamisen jälkeen (vesisateessa, voi luoja näitä turkulaisia) kotiin, siellä tuhtia glögiä (olin shopannut viinaksia hyvin varastoon loppuvuodeksi) ja ensimmäisen oman joulukuusen ihmettelyä (ei koristeita ja epämääräinen jalkaviritelmä, jota Hilkka hyödynsi monella tapaa). Sitten K:n ja Verhon kanssa herkullinen illallinen, johon sisältyi mm. bataattisalaattia ja poron filettä sekä kolme pulloa punkkua.

Yöllä katsoimme Henry Millerin toilailuihin perustuvaa Henry & June -elokuvaa, jossa loistaa nuori ja vielä tuntematon Uma Thurman Millerin vaimona ja Anais Ninin rakastajattarena.

Sain yllätyslahjaksi Kravun kääntöpiirin, jossa oli Saarikosken käännöstyötä koskevia kirjeitä liitteenä. Pitänee tässä joku päivä sukeltaa uudestaan tuohon boheemiin ja synkkään maailmaan. Luen liian vähän, josko lainkaan enää. Kaipaan sanoja, paperin tuoksua ja hiljaisia hetkiä.

Tapaninpäivänä olimme L:n kaveriporukalla humppaamassa. Aiemmin päivällä olin viihdyttänyt lietolaisia tarjoamalla heille sushia ja lepohetken lapsenhoidosta. Siirtyminen ryyppäysmoodiin ei ollut kovin onnistunut. Ilmassa oli muutenkin lopunaikojen tunnelmaa ja provosoiduin L:n moninaisista existä, jotka osallistuivat myös illanviettoon.

Luulen, että peli on tältä puoliajalta vihelletty poikki. Sain eilen kassillisen tavaroitani takaisin. Silloin se aina iskee: kuinka käsittämättömiä ihmissuhteet ja niiden päättyminen ovat.

En osaa olla, enkä tiedä miten oppisin olemaan kaiken tämän keskellä. Pää on kuin seula, sydän jämettyneenä rintaan.

Ulkona on taas pimeä. Olen oppinut päivittämään nettisivuja. Tätä on elämä.

**

Kuulolla: Eva Dahlgren / Lai lai
Luvun alla: omat tuntemattomat/tunteettomat puolet

Joulun viettohon (vai alkoholirappiolle?)

Viikko on ollut glögin (ja muun viinan) täyteinen. Maanantaina työpaikkaglögit (ei mehua, pelkkää alkoholia). Tiistaina viimeisen seminaari-istunnon päätteeksi alkoholipitoista tarjoilua ja sen jälkeen vielä Portissa muutama olut (olin taas kovin provokatiivisella päällä, huoh.) Uguksen ja muutaman muun tutun kanssa. Eilen joimme täällä duunissa loppuun tiistailta jääneet juomat. Sitten sain Kauppahallissa entiseltä pomolta viiniglögiä ja illalla kotona otin vielä muutaman jallunapsun joulusiivouksen kunniaksi. Olen siis onnistunut olemaan yhden päivän raittiina (vai joinko keskiviikkoiltanakin yhden oluen kotona?).

Viimeiset minuutit töissä ovat käsillä. Olen jollain käsittämättömällä väännöllä onnistunut hoitamaan alta pois kaikki joulumieltä ja lomailua mahdollisesti häiritsevät asiat. Yhdistyksen laskut on maksettu ja työntekijät saaneet joulu/uuden vuoden rahaa tileillensä (tosin postilokerossa luuraa varmaan uusia laskuja). Työasioissa sain viimein aikaiseksi aloittaa inhan kv-kyselyn raportoinnin. Se lähtee keskushallinnolle piinallisen myöhässä, mutta juuri nyt en jaksa uskoa, että mikään tässä elämässä kaatuu siihen.

Siivosin eilen kodin putipuhtaaksi. Aloin kaivata joulua, noin niin kuin koristeiden ja tunnelman puolesta. Ajattelin lainata siivousfirman työpaikalleni lahjoittamaa joulutähteä tuomaan kotiini joulumieltä. Ei sitä täällä kuitenkaan kukaan kaipaa.

Illalla olen menossa L:n ja E:n kanssa katsomaan Harry Potteria. Viimein! Jääkaappi on täynnä ruokaa, pöydällä odottaa kasa kirjoja ja Simisin Lomalla-lisäosa. Kun vielä pääsisin avantoon tässä joku päivä niin elämä alkaisi olla liiankin kohdallaan.

Olemme käyneet L:n kanssa paljon keskusteluja (tai minähän en paljon ole keskustellut ja siitähän kaikki johtuukin) suhteemme suunnasta. Nyt on kuitenkin levollinen mieli sen suhteen, että vietämme joulua osittain yhdessä. Katsotaan siitä sitten, että mitä me oikein toisiltamme ja itseltämme haluamme ja odotamme.

Sain C:ltä viestin, että hänen suhteensa ei kantanut. Pyristelyä siis sielläkin. M on kutsunut luokseen uudeksi vuodeksi. En todellakaan tiedä mitä tehdä. Ehkä vedän vain oven perässäni kiinni ja hautaudun kotiini koko loman ajaksi.

Nyt kirkon nurkalle havuja nyyhkimaan (ei kun siis nuuhkimaan...taas F-lipsahdus). Josko sieltä irtoisi vähän joulumieltä mukaan?

**

Luvun alla: ei vielä mitään, mutta kohta...!
Kuulolla: Stella / Kuuntelija

Missä on luentosali X?

Eilen, jo pidempiaikaiseksi pelkäämäni alakulo, vaihtui kohtuullisen positiiviseen olotilaan, joka on jatkunut tänäänkin. Syksyn rutistuksen aiheuttama olotila alkaa ilmeisesti helpottaa vähitellen.

Työpäivät menevät ohi aika hulinalla. Tuntuu, että toimistotyössä ei saa päivittäin aikaiseksi kovinkaan montaa konkreettista asiaa, mutta silti päivä kuluu jonhonkin. Epäilen, että ajan hukkaamisen tuntu liittyy jotenkin viime sunnuntain Hesarissakin esille otettuun seikkaan: työajan katkonaisuuteen, hektisyyteen ja limittäisyyteen. Joku keskeyttää meneillään olleen tehtävän vähän väliä. Se kuuluu tietty asiaan, toimistossa kun ollaan. Silti se aiheuttaa tunteen siitä, ettei mitään saa valmiiksi ja että nurkan takana vaanii aina jokin tekemätön, tärkeä ja yllättävä homma.

Puhuin eilen äitini kanssa joulusta. Hän ei oikeasti vaikuta harmistuneelta siitä, etten luultavasti vietä joulua hänen kanssaan. Sen sijaan hän kehoitti minua kiinnittämään ruokavaliooni huomiota. Olin hänen mukaansa kuulemma lihonut sitten viimenäkemän. Pöh. Painan tasan saman verran kuin viime vuonna samaan aikaan. Saahan ihmisellä nyt olla talvi- ja kesäpano erikseen. Kommentin kunniaksi paistoin kananmunan ja kolme kananugettia.

Tuhdista ilta-ateriasta huolimatta jaksoin kuitenkin raahautua treeneihin. Pyörällä. Varissuolle. Tällä kelillä. Ja treeneissä oli todella kivaa. Olin omaan suoritukseeni keskivertoa tyytyväisempi. Onnistuin asioissa, joissa en ole kovin paljon onnistunut (kuten upside-heittojen kiinniotto, jossa olen varsinainen mämmikoura). Sain myös useaan otteeseen kannustusta ja kehuja. Lisäksi oli todella luonteva olo L:stä: olimme samassa joukkeessa (hän on usein sanonut, että jännittää minun kanssani treenaamista). Typerää ehkä, mutta kylläpä tuli hyvä mieli. Fiilis on siis mitä mainioin ottaen huomioon, että lähden huomenna kymmenen vuoden tauon (!) jälkeen legendaariseen NSUT-turnaukseen :)

Lopuksi vielä kahvipöytäkeskusteluja. Tässä työssä joutuu välillä vastaamaan mitä kummallismpiin tiedusteluihin ja kysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteeni alkusyksystä kun uusi opiskelija (miespuolinen) tuli kysymään minulta, että missä on luentosali X. Vastasin siihen, että X on siinä isossa rakennuksessa mäellä, johon hän, että mutta mikä niistä. Minä: että no X vai tarkoittako hän kenties jotain muuta X-salia? Hän: no X. Ja minä: no niitä Xiä on aika monta täällä mäellä. Käytyämme tovin edellämainittua dialogia tajusin, että hän luuli X:n tarkoittavan määrittelemätöntä lukua eikä tiennyt, että yliopistonmäellä luentosalit numeroidaan roomalaisittain...

Hehheh. Lisää hauskoja (?) anekdootteja kysyvien ongelmista seuraa ehkä myöhemmin.

Vielä hetki hommia ja sitten etsimään pelishorteja viikonlopun koitoksiin.

***

Luvun alla: -
Kuulolla: Burp. (iltapäiväkahvi)

Talven tuntua

Ulkona on pikkupakkanen. Aamulla oli vielä pimeää ja mustaa, nyt lunta leijailee hiljaksiin maahan. Ovat luvanneet pakkasta, joten toivottavasti valkeus pysyy luonamme :)

Lounastauolla puhuimme tänään peloista ja masennuksesta. Jaoin, ehkä, yhden ihmisen huolen kertomalla, että itsellänikin on ollut jo pitkään patti toisessa rinnassa. Olen elänyt sen, ja aina välillä pintaan kumpuavan pelon kanssa, jo vuosia. Totta kai sitä välillä pelkää. Punnitsee onko parempi puristella rintojaan säännöllisesti vai nimenomaan samasta syytä olla puristelematta. Että ei tietäisi, että voisi muka unohtaa. Pitää vain elää sen mukaan, että se ei ole vaarallista. Ei ainakaan niin kauan kunnes toisin todistetaan. Mutta muistan kyllä sen kamalan tunteen, vatsaa jäytävän pelon, ennen kuin pääsin ekaan ultraan. Kierin sängyssäni ja tunsin, aivan varmasti tunsin, kuinka syöpäsolut suorastaan kohisivat kehossani. Eikö niin, että jo pitkään tuntemani väsymys, flunssat ja muut oudot oireet liittyivät tuohon pieneen pattiin? Eikö niin, että tähän päättyisi pateettinen pieni elämäni, pyristely vailla tulosta.

Ja sitten seurannassa ollessa sitä sai oppia luottamaan siihen, että joku toinen sanoo jotakin, joka koskee sinun elämääsi eikä sinulla ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa siihen. Mutta mitä jos lääkäri olikin väsynyt tai kiireinen. Yksi rinta, yksi tyttö. Mitä sen nyt on niin väliä? Tai kuinka raivostuttavaa olikaan kun kaksi lääkäriä ei päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mikä hoitolinja olisi paras. Toinen sanoo, että leikataan ja toinen ei suostu leikkaamaan. Ja minä sitten siinä välissä.

Vietin eilen päivän kokonaan itseni kanssa. Tai no olihan lapsi tietenkin läsnä myös. Pidimme äiti-tytär -päivän: hän sai paljon sylihoitoa, hiekkavadin puhdistuksen, ulkoilua ja pakkasesta kalaa. Kävin myös pitkästä aikaa salilla. Vuosi on mennyt käsittämättömän nopeasti. Viime joulukuussa puhkuin tarmoa uuden kuntosalijäsenyyteni (ja elämän) vuoksi. Painoin silloin tasan saman verran kuin nytkin. Haluan ajatella, että olen kehittänyt vuoden aikana lihaksiani -joten tosiasiassa olen lahtunut läskirintamalla mitattuna :).

Viikonloppuna oli Lintujen pikkujoulut. Aika laimeat, sillä kaikki iloisimmat ja omaperäisimmät pikkulinnut olivat muualla. Join paljon glögiä ja semivittuunnuin. Tässäkö tämä taas on, elämä ja ystävät. Provosoiduin ja provosoin T:tä. Hän on niin lapsi. Ihmettelevä lapsi, jota elämä ei ole ilmeisesti juuri kolhinut. Puhuimme avioliitosta ja hän ei, oikeasti, ollut koskaan ajatellut sitä yhteiskuntakriittisesti. Hänelle se oli vain tapa ilmaistaa tunteitaan toista ihmistä kohtaan muiden edessä. Minusta oli niin käsittämätöntä, että joku voi elää niin autuaassa tilassa, että näkee kirkon vain kauniina näyttämönä eikä pohdi mitä koko järjestelmä kantaa mukanaan. En halua kyseenalaistaa heidän avioliittoaan. Mutta olen salaa tyytyväinen itseeni jos herätin T:ssä edes pari uutta ajatusta. Että toisinkin voi olla. Esitin hänelle mm. seuraavan kysmyksen: luuletko, että ajattelisit asiasta vähän toisin, jos olisit homo. Hän oli hiljaa. Ei ilmeisesti ollut koskaan ajatellut asiaa. Vaikka tuntee monta homoa. Niin itsekeskeisiä ihmiset, sellaiset hyväntahoisetkin kuin T, ovat. Tai ehkä juuri ne hyväntahtoiset ovat kaikkein hölmöimpiä? Puijattavissa mukaan yleisesti hyväksyttävään leikkiin.

Kirjoitin pitkästä aikaa myös arvostelun. Sallan uudesta kirjasta. Jees kirja, mutta siitä olisi ajan kanssa saanut paljon paremman/laveamman. Nyt se oli kuin hampurilainen: hyvää nopeasti nautittuna. Ehkä vatsanväänteet seuraavat perässä?

Olen ajatellut hakevani arvostelijaliiton jäsenyyttä. Pääsisi näyttelyihin jne. ilmaiseksi...Myös Berliinin filkkarit lähestyvät. Ensi viikolla pitäisi tosissaan miettiä milloin sinne menisin.

Huomenna vapaata. Hyvää ruokaa, filmejä (Tuntematon sotilas!) ja kotona oleilua :)

***

Luvun alla: Judith Butler / Giving An Account of Oneself (artikkeli ensi viikon seminaariin...)
Kuulolla: Stella / Piste (ihastuin _Idolsissa_, ostan ehkä omaksi talvilevyksi?!)

Töitä

Pakko kommentoida lyhyesti. On juuri vahvistunut, että olen saanut elämäni ensimmäiset vuoden kestävän, kokopäiväisen ja kokopalkkaisen pestin. Ja olen vasta 28 v. Ja minulla on vielä jäljellä opintotukea.

Tämähän on lähes käsittämätöntä nykymaailmassa.

Oi onnea.

Ei muuta.

Elohopean paluu

On kulunut aivan järjettömästi aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Syynkin olen jo maininnut jokin blogisivu sitten. Armoton työputki alkoi Turun kirjamessuista ja päättyi viime viikonlopun Vinokinoon. Tosin tekeminen ei ole loppunut suinkaan viime viikonloppuun. Tällä viikolla piti olla taas jotakin ajatuksia esitettäväksi kahdella kurssilla. Lisäksi olen ollut viimeisen viikon kokopäivähommissa ja sanotaanko nyt, että eron kyllä huomaa. Elämä tuntuu tällä hetkellä selviytymistaistelulta, paperikasasta toiseen.

Kotini on ollut kylmänä jo useamman viikon. Olen juuttunut L:n luo, joka asuu käsittämättömän kätevän etäisyyden päässä duunista ja on pitänyt huolta lapsestani hyllunmyllyn keskellä. Pelkään jo pahinta, ovatko kasvini heittäneet henkensä. Tunnen olevani nomadi, missä on kotini? Olen alkanut vieroksua kotini uudelleenhaltuunottoa. Ja toisaalta en tunne kuuluvani L:n luoksekaan. En vain osaa ajatella asuvani siellä, oikeasti. Tänään tai huomenna aion pakata reppuni ja kissani (joka on tuloksekkaasti tuhonnut L:n irtaimistoa, mitä syvästi häpeän) ja suuntaan omaan majaani. Otan sen halutuun hetki hetkeltä, kuullostellen.

Odotan joulua. Mutta ehkä eri merkityksessä kuin moni muu. En koe, että minun pitäisi viettää joulua. En ole edes vielä päättänyt missä olen silloin. Joulu merkitsee minulle tänä vuonna (toivottavasti) lunta, valoa, lämpöä, hyvä tuoksuja ja makuja. Kiireetöntä hetkeä. En ole koskaan ollut mikään joululahjaihminen. Siis siinä mielessä, että kaikille pitää olla lahja ja itselleni myös. Toki pidän lahjoista, mutta muuten suhteeni lahjapanikointiin on hyvin etäinen.

Töissä on tänään pitkästä aikaa rauhallista. Luulen jopa voivani lähteä ajoissa pois. Ilalla on vielä treenit. Kyllä, pelaan yhä. 18.12. on ensimmäinen SM-divari koitos! Kapteenimme sanoi, että jäsennumeroni oli löytynyt liiton arkistoista, vuodelta 1996 :) Treenaamisen suhteen on hyvä olo. Tunnen olevani jo jollain tapaa osa jengiä. Lisäksi hyvältä tuntuu se, että osa tietää jo ihan (?) avoimesti meidän olevan pari.

Pitää purkaa lisää ajatuksia viime kuukausien tapahtumamyllystä. Kaiken kaikkiaan kaikki on onnistunut kuitenkin hyvin, jopa yli odotusten.

Nyt kuitenkin syömään ja ehkä suunnittelemaan talven ensimmäistä avantohetkeä.

***

Luvun alla: Salla Simukka / Viimeiset
Kuulolla: toimiston hiljaisuus