kaikkea kummallista

Tänään töihin polkiessani mietin jälleen parisen viikkoa sitten joen rannassa, vanhan suurtorin kohdalla, olleita autoja ja miehiä. Jotakin he olivat puuhanneet viimeiset pari viikkoa. Isot tankkiautot hyrräsivät ja mukalakiville oli kasaantunut jotakin valkoista, kuin lunta. Ilmassa leijui ikkunanpesunesteen tai jonkin muun voimakkaan haju. Maan sisän meni letkuja.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä nuo miehet tekivät ja miksi. Havahduin tajuamaan, että on paljon töitä ja tehtäviä, joista minä en tiedä mitään ja joku muu tietää. Siitä tuli jotenkin hieno tunne. Että ei kaikkea tarvitse osata tai ymmärtää edes. Että meillä jokaisella on täällä paikkansa, omat painopisteemme ja vahvuusalueemme.

Samanlaisia ajatuksia heräsi kesällä kun joenpenkkaa paalutettin ja kivettiin uudestaan. Työ näytti edistyvät tuskaisen hitaasti. En voinut kuitenkaan muuta kuin todeta, että en tiedä heidän työstään, siitä miksi se kestää tai missä järjestyksessä sitä tehdään, mitään. Yhtikäs mitään. Kuinka ihmeessä joku penkka voidaan paaluttaa? Mistä he tietävät mihin kohtaan teräspakkeja laitetaan ja miten? Onko koko kaupungin vajoamisen estäminen jokeen heidän käsissään?

Penkka valmistui ja torin laidalla häärääväät miehetkin ovat saaneet työnsä johonkin päätökseen. Näin ainakin luulen. Keskelle katua, mukulakivien laitaan, oli ilmestynyt iso betonirengas, sellainen kuin kaivoissa tai viemäreissä. Jotakin uutta on Turku siis saanut taas sisäänsä.

**
Luvun alla: Annie Proulx / Lyhyt kantama
Kuulolla: Mariska / Memento mori