Kevät antaa odottaa

Rauhaisa perjantaipäivä töissä. Viime viikon hulinasta ei ole tietoakaan vaan uudet kurssit ovat alkaneet pyöriä omatoimisesti.

Eilen pomo kehui huumorintajuni parantuneen. Alkuaikoina kummastelin silmät päässä pyörien hänen ja erään toisen työntekijän ajoittain hyvinkin railakasta puhetta yliopiston työntekijöiden ominaisuuksista ja valmiuksista. Kuulisittepa vain mitä täällä puhutaan niin korvanne putoaisivat. Lopuksi hän sanoi: "Sanon tämän kerran ja vain ja ainoastaan tämän kerran, että minä härnään vain niitä ihmisiä joista todella pidän".

Ehkä tämä on tulkittavissa positiiviseksi palautteeksi? Olen myös hyväksynyt sen, ettei täällä kestä pää ellei saa naljailla ja vitsailla. Pyöritellä silmiään hyväntahtoisesti muiden avuttomuuden ja hölmöyden edessä.

Minulla oli eilen illalla taas päässä joukko hyviä, tänne kirjoitettevia ajatuksia, mutta ne pyyhkiytyvät aina yöunen aikana pois. Nyyh. Tässä olisi hyvä syy netin hommaamiseen kotiin. Mutta kuka jaksaa.

Lueskelen parhaillani Arto Salmisen EI-kuorta. Tämä koruton vähäosaisten kuvaaja kuoli viime marraskuussa. Mihin? Miten? En muista. Jäin illalla ennen nukahtamistani miettimään millainen elämä Salmisella oli ollut. Miten hän näki maailman kun kirjoitti siitä kuten kirjoitti. Oliko Arton omassa elämässä toivoa ja jos niin millaista?

Eksyin Arton kustannustoimittajan, H. Haanpään mietteisiin kirjailijan työskentelytavoista ja tinkimättömästä Ö-luokan kansalaisten kuvauksesta. Arto on oikeassa: nykykirjallisuus on liian täynnä keskiluokkaa, yläluokkaa. Kirjailijoita, jotka kirjoittavat kirjoittamisen vaikeudesta ja sivutolkulla kirjalijapäähenkilöistä, jotka tarpovat epäonnistuneen rakkauselämän suossa.

Kun luen EI-kuorta, minua alkaa ällöttää. Haluan sulkea kirjan, mutta ei voi sillä tiedän, että se kaikki on totisinta totta. Sellaisia ihmiset ovat. Ja tämä elämä tässä. Vaikka emme haluaisikaan siitä aina tietää.

Toinen kirjalija, jonka kanssa olen painiskellut on Henrika Ringbom. Jokin hänessä tökkii. Jotenkin hän (sekä hänen fyysinen olemuksensa että ulosantinsa että tapa kirjoittaa) vaikuttaa teennäiseltä. Vähän sellaiselta vastakohdalta Artolle. Kuin Ringbomilla ei olisi koskaan ollut elämässään suurempia ongelmia kuin laiha cappucino tai tikku sormessa. Vaikka eihän se ole totta. Kyllä meillä jokaisella on omat ahtojäämme. Hän ei vain taida kirjoittaa siitä. (LISÄYS: Henrikan ahtojäät eivät ehkä vain avaudu minulle. Kyse voi myös olla vastustavan lukemisen taktiikasta: en ehkä edes halua, että avautumista tapahtuisi. Mutta se, Henrika rakas, ei ole sinun ongelmasi).

Nyt tätä näpertäjää odottaa toisenlaiset jäät ja kansalaiset. Viikonloppu kuluu Tallinnassa. Jälleen eräs urheilutapahtuma, jälleen eräät bileet.

Matkalla mukana:

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa