Päivien viemää

Oho! Sanoo hän, joka huomaa taas kerran kuukauden kuluneen vailla päivityksiä. Ja kyllä, hän on edelleen päivittäin töissä koneen ääressä, superhyvän nettiyhteyden päässä, ja silti. Mutta eikö elämä kuljekin juuri siten? Se, mitä ihmisellä on, sitä hän ei osaa hyödyntää ja se mitä hänellä ei ole, sitä hän alati tarvitsee ja kaipaa.

No mutta nyt hyödynnän sen, että olen istunut koko päivän töissä tekemättä juurikas mitään. Miten tämä on mahdollista? No siten, että nyt on periodin viimeinen, tenteille ja muille tärkeille toimille pyhitetty viikko. Opiskelijoita on käynyt koko viikon aikana vain muutama. Myös henkilökunta on kaikonnut aika tehokkaasti kuka minnekin omille teilleen. Täällä pitävät vahtia siis vain toimistosihteerit ja muutamat uutterat tutkijat. Yleisen kirjallisuustieteen väki on kuulemma kaatunut vatsatautiin eikä kotimaisen päädyssäkään näkynyt mitään hurjia aktiivisuuden merkkejä kun toimittelin tänään tenttiasioita.

Voisi tietenkin ajatella, että olen käyttänyt kaiken tämän löysän ajan (kerrankin) tehokkaasti omien opiskelujeni eteenpäin viemiseksi. Mutta mitä nyt suotta. Sitä paitsi jonkinlaista lomaa tässä saa sentään pitää sen jälkene kun on pungertanut itsensä kandiksi asti.

Mitä eliksen elämään kuuluu? Kävin Berliinissä, tulin kotiin, masennuin ja sain flunssan (kumpi tuli ensin, kumpi aiheutti kumman?) ja olen ottanut yhteen pomoni kanssa lukuisia kertoja.

Olen tiedostanut, että minulla on vaikeuksia voimakkaiden persoonien kanssa. Reagoin aina yli tai ali, en osaa olla oma itseni. Se ei ole miellyttämisen halua vaan sitä, etten osaa lukea toista suhteessa itseeni. Lähden liikaa tulkitsemaan ja arvailemaan. Ja vaikka tiedän, ettei toinen oikeasti vihaa minua tai pidä epäkelpona, minuun tehoaa täysin ne voimakkaasti ja räiskyvästi esitetyt mielipiteet ja tokaisut, joiden tulkitsen kohdistuvat itseeni.

Ja sitten aletaan keriä vyyhtiä auki. Ymmärtää. Koittaa käsittää, että jokin lapsuuden trauma siellä takana pilkistelee kun ei ihminen luota omaan arvoonsa. Mutta nämä konfliktit ovat ihan ok niin kauan kun voi luottaa siihen, että ne voidaan puhua auki avoimesti ja rehellisesti. Sitten kun niin ei enää ole, täytyy joko mennä terapiaan tai etsiä uusi työpaikka.

No se terapia nyt voisi olla muutenkin ihan aiheellinen juttu.

Olisi muuten mielenkiintoista joskus tehdä galluppi, että kuinka monta prosenttia opiskelija humanisteista tai taiteen tutkijoista käy kallon kutistajalla. Kun ei opinnot eikä elämä muutenkaan tunnu tulevan valmiiksi. Ja miksi tulisikaan kun meille ei ole mitään paikaa tässä yhteiskunnassa mihin tulla valmiiksi. Korkeintaan koiraksi muiden talutusnuoraan tai Pentti Linkolaksi metsään asumaan ja maailmaa kiroamaan.

**
JK.
Ostin uuden kännykän: Nokia 6060.
Se on tosi ihqu. On vähän samanlainen olo kuin aikoinaan kun sain ensimmäisen CD-soittimeni. Ero kasettinauhurin ja uuden formaatin välillä oli yhtä tajuntaa ravisuttava kuin vanhan ja uuden puhelimeni välinen. Olen jäänyt jo koukkuun kaikkiin uuden Noksuni ominaisuuksiin: kalenteri, tehtävälista, loistavat Java-pelit...

**
Luvun alla:
Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset
Kuulolla: Lumen narina kenkien alla :)