Talven tuntua

Ulkona on pikkupakkanen. Aamulla oli vielä pimeää ja mustaa, nyt lunta leijailee hiljaksiin maahan. Ovat luvanneet pakkasta, joten toivottavasti valkeus pysyy luonamme :)

Lounastauolla puhuimme tänään peloista ja masennuksesta. Jaoin, ehkä, yhden ihmisen huolen kertomalla, että itsellänikin on ollut jo pitkään patti toisessa rinnassa. Olen elänyt sen, ja aina välillä pintaan kumpuavan pelon kanssa, jo vuosia. Totta kai sitä välillä pelkää. Punnitsee onko parempi puristella rintojaan säännöllisesti vai nimenomaan samasta syytä olla puristelematta. Että ei tietäisi, että voisi muka unohtaa. Pitää vain elää sen mukaan, että se ei ole vaarallista. Ei ainakaan niin kauan kunnes toisin todistetaan. Mutta muistan kyllä sen kamalan tunteen, vatsaa jäytävän pelon, ennen kuin pääsin ekaan ultraan. Kierin sängyssäni ja tunsin, aivan varmasti tunsin, kuinka syöpäsolut suorastaan kohisivat kehossani. Eikö niin, että jo pitkään tuntemani väsymys, flunssat ja muut oudot oireet liittyivät tuohon pieneen pattiin? Eikö niin, että tähän päättyisi pateettinen pieni elämäni, pyristely vailla tulosta.

Ja sitten seurannassa ollessa sitä sai oppia luottamaan siihen, että joku toinen sanoo jotakin, joka koskee sinun elämääsi eikä sinulla ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa siihen. Mutta mitä jos lääkäri olikin väsynyt tai kiireinen. Yksi rinta, yksi tyttö. Mitä sen nyt on niin väliä? Tai kuinka raivostuttavaa olikaan kun kaksi lääkäriä ei päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mikä hoitolinja olisi paras. Toinen sanoo, että leikataan ja toinen ei suostu leikkaamaan. Ja minä sitten siinä välissä.

Vietin eilen päivän kokonaan itseni kanssa. Tai no olihan lapsi tietenkin läsnä myös. Pidimme äiti-tytär -päivän: hän sai paljon sylihoitoa, hiekkavadin puhdistuksen, ulkoilua ja pakkasesta kalaa. Kävin myös pitkästä aikaa salilla. Vuosi on mennyt käsittämättömän nopeasti. Viime joulukuussa puhkuin tarmoa uuden kuntosalijäsenyyteni (ja elämän) vuoksi. Painoin silloin tasan saman verran kuin nytkin. Haluan ajatella, että olen kehittänyt vuoden aikana lihaksiani -joten tosiasiassa olen lahtunut läskirintamalla mitattuna :).

Viikonloppuna oli Lintujen pikkujoulut. Aika laimeat, sillä kaikki iloisimmat ja omaperäisimmät pikkulinnut olivat muualla. Join paljon glögiä ja semivittuunnuin. Tässäkö tämä taas on, elämä ja ystävät. Provosoiduin ja provosoin T:tä. Hän on niin lapsi. Ihmettelevä lapsi, jota elämä ei ole ilmeisesti juuri kolhinut. Puhuimme avioliitosta ja hän ei, oikeasti, ollut koskaan ajatellut sitä yhteiskuntakriittisesti. Hänelle se oli vain tapa ilmaistaa tunteitaan toista ihmistä kohtaan muiden edessä. Minusta oli niin käsittämätöntä, että joku voi elää niin autuaassa tilassa, että näkee kirkon vain kauniina näyttämönä eikä pohdi mitä koko järjestelmä kantaa mukanaan. En halua kyseenalaistaa heidän avioliittoaan. Mutta olen salaa tyytyväinen itseeni jos herätin T:ssä edes pari uutta ajatusta. Että toisinkin voi olla. Esitin hänelle mm. seuraavan kysmyksen: luuletko, että ajattelisit asiasta vähän toisin, jos olisit homo. Hän oli hiljaa. Ei ilmeisesti ollut koskaan ajatellut asiaa. Vaikka tuntee monta homoa. Niin itsekeskeisiä ihmiset, sellaiset hyväntahoisetkin kuin T, ovat. Tai ehkä juuri ne hyväntahtoiset ovat kaikkein hölmöimpiä? Puijattavissa mukaan yleisesti hyväksyttävään leikkiin.

Kirjoitin pitkästä aikaa myös arvostelun. Sallan uudesta kirjasta. Jees kirja, mutta siitä olisi ajan kanssa saanut paljon paremman/laveamman. Nyt se oli kuin hampurilainen: hyvää nopeasti nautittuna. Ehkä vatsanväänteet seuraavat perässä?

Olen ajatellut hakevani arvostelijaliiton jäsenyyttä. Pääsisi näyttelyihin jne. ilmaiseksi...Myös Berliinin filkkarit lähestyvät. Ensi viikolla pitäisi tosissaan miettiä milloin sinne menisin.

Huomenna vapaata. Hyvää ruokaa, filmejä (Tuntematon sotilas!) ja kotona oleilua :)

***

Luvun alla: Judith Butler / Giving An Account of Oneself (artikkeli ensi viikon seminaariin...)
Kuulolla: Stella / Piste (ihastuin _Idolsissa_, ostan ehkä omaksi talvilevyksi?!)