keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Oman Päivän ylistys

Elohopea käy nyt kolmeakymmentä. Niinpä niin. Eilen oli lippu salossa ja kaikkea.
Eilen en viettänyt niinkään syntymäpäivääni vaan Omaa Päivääni.

Aamukahvi ja Hesari. Aurinko on syksyinen, purppuraa pilvien välissä. Ilma kirpeänä ikkunan raosta. Luen jutun Reko Lundanista. Mieleen tulee muistoja menetyksestä, kivusta.
On ihana olla elossa, tajuan.

Töissä minulle lauletaan ruotsinkielinen onnittelulaulu. Iltapäivällä pohdin lukupiirissä häpeän tunnetta. Miksi siitä on niin vaikea puhua, miten me paljolti rakennumme tässä maailmassa tuota tunnetta vasten.

Käväisin kirjakahvilassa, jossa nuoret ja vähemmän nuoret, mutta yhtä kaikki innokkaat, palavasieluiset ihmiset puhuivat kirjoittamisesta ja mitä se heille merkitsee. Tunnen olevani niin kaukana siitä. Heidän leimuavista katseistaan ja mielipiteistään. Sinisilmäisyydestä ja uskosta eritoten, niistä olen kaukana, olen ollut jo pitkään.

Mutta kirjoitan rivejä ylös, asioita joista haluaisin kertoa. Mieltäni ja olemistani tässä maailmassa niiden kautta työstää.

Illalla poljen vielä pimeän metsän läpi, surkea kartanriekale kädessäni, treeneihin. Samaan aikaan outoa ja tuttua nähdä nuo ihmiset. Vasta vuosi on siitä kun ensi kertaa menin heidän kanssaan juoksemaan tunkkaiseen ja pieneen saliin muovinpalasen perässä.

Sellainen oli minun päiväni. Minun. Poljin vielä kulmakapakan kautta kotiin. Maistelin kylmää täyteläistä olutta. Harvoin on maistunut niin hyvältä. Täydellisestä siihen kohtaan ja kertyneihin kokemuksiin.

Lisäykseksi vielä, että tyttö toi minulle töihin kukkia. Niin upeita en ole koskaan keneltäkään aiemmin saanut.

Päädyin eilen siihen, että tämä ei ole minun paikkani. Vaikka näistä ihmisistä pidänkin. On päästävä pois, ulos. On laadittava suunnitelma.

Koska on muutakin. On oikea elämä, eikä tällaista iänikuista teatteria, mitä täällä viikosta toiseen ja vuosi toisensa perään harrastetaan. Mielipuolisuutta. Olen samoilla linjoilla erään toisen kanssa. Minua ei vain apuraha pelasta.