Parisuhde Inspector

Kesäisin tulee katsottua kummallisia sarjoja. Ja vieläpä uusintakierroksena. Nyt kun jokailtaiset jalkapallolähetykset ovat loppuneet, olen joutunut etsimään jotain muuta katsottavaa iltapalan ja venyttelyn oheen.

Sinkkuelämää ja sen jälkeen tuleva Seksigurut ovat vakiinnuttaneet paikkansa iltaohjelmassani. Muita säännöllisiä ovat Bones ja Subilta tuleva lakimiessarja, jossa musta komea mies joutuu pienen tyttövauvan yksinhuoltajaksi (ja sillä on homo nanny!).

Mutta siihen parisuhdekouluun.

Katsottuani ilta toisensa perään Sinkkistä ja Guruja, tuntuu kuin parisuhteiden maailma kiteytyisi muutaman toistuvan kysymyksen ja ongelman ääreen. Kaikki tietenkin tietävät, että kyseisissä sarjoissa keskeisellä sijalla on seksi, sen puute tai tyydyttämättömyys.

Seksikeskeisistä hömppäsarjoista kuoriutuu kuitenkin jotakin ihmissuhteista paljon enemmän paljastavaa: ihmisten tarve saada huomiota, hyväksyntää ja tuntea itsensä arvokkaaksi ja pelko, ettei niin käy. Ja jos nämä asiat jakautuvat epätasaisesti menee myös kaikki muu menojaan.

Seksiguruissa (tietämättömille tiedoksi) näytetään valvontakameroiden kuvaa parien jokapäiväisestä arjesta, myös makuukammarissa. On jotenkin seisauttavaa katsoa kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan. Ihmiset, joiden kuuluisi muodostaa perhe ja rakastaa toisiaan. Komentelua, tyytymättömyyttä, ainaista valitusta, epäilyä. Kameroiden taltioima ruumiinkieli paljastaa halveksunnan ja kuinka ihmiset työntävät toisiaan pois.

Ja sitten ihmetellään kun ei oikein haluta, ei tunnu miltään. Monet ovat kokeilleet kaikki temput ja asennot. Piiskaleikit ja vieraissahyppimiset, mutta eivät osaa tai uskalla kertoa toisillaan mistä pitävät tai vain silittää toistensa ihoa.

Miksi niin käy? Mistä se johtuu? Onko itsen ja toisen välisen rajan ylläpitäminen ja sitä toisinaan uhkaavan symbioosin välttäminen vain yksinkertaisesti niin helvetin vaikeaa, rankkaa ja työlästä, että harva siihen todellisuudessa pystyy. Harva kykenee joka päivä ajattelemaan uudestaan, että tuo toinen tuossa on ihmeellinen ihminen ja minulla on onni tuntea hänet. Harva uskaltaa sanoa asioita, joiden sanomiseen sisältyy pelko hylätyksi tulemisesta.

Ihmiset ovat hyvin itsekeskeisiä. Ehkä oman itsen ylläpitämiseksi on pakkokin olla, mutta pitäisi muistaa välillä myös hellittää tuosta pelostaan ja pysähtyä toisen ääreen. Päästää lähelle rajojen kadottamisen uhallakin. Miksi muuten me haluasimme olla toisen kanssa? Silloinhan meille riittäisi vain kopio itsestämme.

Tiedän, että minä olen usein suhteissani ollut se kameroiden taltioima vittupää, joka heristää sormeaan kohti kun olisi pitänyt pysähtyä, ottaa toista kädestä kiinni ja uskaltaa kertoa mitä pelkää.

En osaa suhteessa vielä muistaa toisesta niitä oikeita, muistamisen arvoisia asioita ja muistuttaa itseäni niiden jokapäiväisen muistamisen tärkeydestä. Enkä sitä, kuinka pysähdytetään oikealla hetkellä ja ojennetaan käsi.

Jos osaisin jo, en olisi ehkä yksin.