Otsikoiden keksiminen on mielestäni ikävää puuhaa. Siksipä tämänkertaisessa postissa ei ole otsaketta. Elohopea lähtee kohta viikonlopun veittoon ja toivoo, että yliopisto on maksanut palkan jo tänään eikä su-ma vastaisena yönä. Muuten jää viikonloppu aika laihaksi.

Viikonloppu on avoinna. Uusi-vanha ystävä, jonka piti tulla DBTL:n, ja jota minun piti nähdä, ei sitten tullutkaan. Mutta ei se mitään, toimin kissavahtina emännän ja unelmien lomittajan katraille. Itse asiassa on luvattu sadetta ja siksi voisinkin vuokrata hyvän filmin tai pari, nauttia emännän kodon toimivista videoista ja juoda muutaman olusen. Lukea hyvän kirjan. Miettiä syntyjä syviä.

Kuten erästä kohtaamista erään ihmisen kanssa, johon välit olivat jo niin tulehtuneet, etten oikein enää osannut olla mitenkään päin. On kamalaa tajuta koko ajan loukkaavansa jotakuta josta oikeasti on välittänyt. On myös hieman pelottavaa havaita, että yhä välittää. Siinä mielessä, minkä ei luullut olevan enää mahdollista.

Olenkin tässä kehitellyt munkin kammiossani teoriaa: ihastuminen pitäisi kieltää. Ei siksi, ettäkö tuo tunne olisi jotenkin vastenmielinen ja sitä ei saisi missään nimessä tuntea. Ehei.
Ihastuminen pitäisi kieltää, koska se oikeasti harhauttaa ihmisen mielen aivan epäolennaisten asioiden pariin.

Ihastuminen on aina enemmän tai vähemmän oman narsismin jatke: ihastun, koska kuvittelen toisesta jotakin, joka sopii OMAAN persoonaani ja ajatukseeni toisesta. Ihastuminen ei siis ole kytköksissä siihen, mitä tuo toinen todellisuudessa on (jos nyt sellaista on ylipäänsä mahdollista koskaan tavoittaa), vaan vain mielikuvaan tuosta toisesta ja siitä mitä hän voisi itselleni edustaa.

Näin ollen, kun ihastumisen tunne on mennyt ohi, syntyykin ristiriita omien tarpeiden, toisesta jo luotujen mielikuvien, ja sen sohvalla möllöttävän reaalin ihmisen välille.

Mutta tästä filosofiasta ja sen seurauksista ehkä lisää joskus toiste.