Ensin oli Eva

Eilen kesä oli parhaimmillaan. Tosin tänä kesänä on tuntunut siltä, että edellisen lauseen on voinut allekirjoittaa useaan otteeseen.

Olin ystäväni S:n kanssa eilen Porissa. Ilma oli mitä mainioin. Ihastelimme Jazz-katua, ostimme metrilakritsia kojusta, levitimme vilttimme Kirjurinluodolle. Makasin selälläni ja näin kirkkaansinisen taivaan. Joka puolella väreili positiivista, iloa täynnä olevaa energiaa. Perheitä eväskoreineen, onnellisen näköisiä pariskuntia. Musiikki sykki ympärilläni vahvoina ja uudenlaisina kokemuksina. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää.

Illalla keräsimme tavaramme ja menimme lavan eteen kuuntelmaan retken kohokohtaa, Eva Dahlgrenia. Konsertti oli kaunis ja täynnä lämpöä. Hän puhui kauniisti kappaleiden välillä rakkaudesta, vanhenemisesta ja hyväksymisestä.

Muistelin milloin ja miten olin hänen musiikkiinsa tutustunut. Olin silloin yläasteella tai lukiossa. Jokin laulujen surumielisessä ja kaipaavassa otteessa vangitsi. Opettelin kielen, jotta ymmärtäisin millaisia tarinoita hän tahtoo kertoa.

1996. Muistan sen päivän yhä kuin eilisen. Kuulin uutisista: Eva Dahlgren on mennyt naimisiin. Ensimmäinen tunne oli pettymys. Hän oli pettänyt minut. Sillä en minä voinut kuvitella, että hän tekisi niin kuin muut, menisi naimisiin miehen kanssa. En tiedä mitä tuo tunne oli minuun juurtunut, mutta olin pettynyt ja surullinen.

Sitten kävelen yhden lööpin ohi ja katson tarkemmin: naisen kanssa.

On kuin koko maailmani jähmettyisi siihen yhteen hetkeen ja hämmentyneeseen, ilonsekaiseen, tunteeseen. Kaikki loksahti paikoilleen. Kaikki mitä olin hänestä ja itsestäni hänen laulujensa kautta aavistanut, mutta en tajunnut.

Se oli silloin tavattoman tärkeää, eilen taas muistin kuinka tärkeää. Ei silloin ollut ketään muuta esikuvaa. En minä tiennyt ketään, joka olisi ollut "sellainen", naisista pitävä nainen. Siitä on vasta kymmenen vuotta. 10! Silti tuntuu, että itse olen siinä ajassa matkannut tavattoman kauas.

Eilen, katsoessani ympärilläni vellovaa ihmismassaa, joka lauloi ja tanssi hänen sanojensa tahtiin. Katsoessani noita miehiä, naisia, lesboja, homoja, heteroita ja kaikkea siltä väliltä, tulin tavattoman iloiseksi. Ja onnelliseksi hänen puolestaan, sillä hän oli todiste siinä lavalla seisoessaan mitä on uskaltaa ja sen jälkeen tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.

Lisäisin tähän loppuun jokin hienon quoten Evalta, mutta se on vaikeaa koska on liikaa mistä valita. En voi sanoa muuta kuin, että olisipa useammassa ihmisessä yhtä paljon uskallusta ja lämpöä.