Syksyn hedelmät

Nyt on syksy. Tai pitäisi olla, mutta ulkona paistaa yhä aurinko kirkkaasti ja kuumasti. Ihmiset istuvat shortsit päällä terasseilla, antavat auringon viipyä ihollaan. Muuttuvat kissoiksi, jotka venyttelevät rauhassa raajojaan kaikkiin ilmansuuntiin.

Olen toimittanut tänään ensi viikonlopun seminaarin julisteita ympäri mäkeä. Yliopistolla on kumman hiljaista. Vain hoitotieteilijät parveilevat mäellä -jokin seminaari käynnissä.

Nyt on juuri sellainen päivä, jolloin avataan valkoviinipullo ja mennään istuksimaan vielä vihreälle nurmikolle. Nyt on sellainen päivä, jolloin ei ole kiire minnekään. Jolloin voi pistää maaten ja lukea hyvää kirjaa. Syödä muutaman kaneliomenan, jonka on ystävän pihalta poiminut.

Mikään ei voi ahdistaa tällaisena päivänä. Ei edes se, että telkkani ei enää toimi (olen ottanut sen merkkinä edessä olevasta laajemmasta muutoksesta). Ei se, että pian kodistani katoaa joukko oleellisia huonekaluja, jotka ovat olleet vain tilapäisesti minun, ja joiden tilalle minulla ei ehkä ole varaa ostaa mitään järkevää ja kaunista.

Näen tänään ehkä tytön. Tai pojan. Joskus on vaikea tietää kumman.
Eikä sekään huoleta. Pitää antaa tulla ja mennä. Omaa tahtiaan.

Ainakin tänään osaan sen.

Sain loppuun Saision monisatasivuisen Voimattomuuden, jonka vasta toissapäivänä aloitin (kas mitä televisiottomuus oitis saa aikaan). Teos sai sanat ja ajatukset liikkeelle. Nautin lukemisesta. Loputtomista sanaketjuista, niiden rytmistä.

Kirjoitin muutaman sanan itsekin. Onko se tytön ansioita - vai pojan?
Ehkä se on kuitenkin tämä syksy. Tämä lämmin ja odotuksen täyteinen syksy.

***
Luvun alla: Saisio / Baikalin lapset
Kuulolla: Anthony and the Johnsons