Elohopea

Baby, Me

2007-06-21T17:04:00.000+03:00

Luin pitkästä aikaa kirjan. Siis sellaisen, jonka illalla vain otin käteeni hyllystä ja luin yhdeltä istumalta (toki kirja oli lainattu jo aikoja sitten ja aikomus oli tarttua siihen sitten joskus -kun on aikaa).

Sofi Oksasen Baby Jane.

Googlasin kirjan ja se ei ole ilmestyessään juurikaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Antti Majanderin arvio kirjasta Hesarissa oli ylimalkainen, eikä hän huomioinut juurikaan kirjan keskeisiä pointteja: masennusta ja läheisriippuvuutta. Mainitsi vain jotenkin tähän tapaan, että "selvääkin selvemmäksi tulee, että naistenvälinen suhde on ihan normaali asia."

Mutta minä pidin kirjasta. Pidin Oksasen rujon suorasta kielestä, sen rytmistä. Ja se oli hieno tuntemus taas pitkästä aikaa. Löytää ja lukea kirja. Yksinkertaisesti pitää siitä. Ja ajatella sen jälkeen jälleen kerran, että näin haluaisin osata kirjoittaa.

Ja kirjoitankin vielä joskus.

Muut ovat jo juhannuslomalla. Elämässäni liikahtelee taas. Mutta ei mihinkään hyvään suuntaan. Sellaisiin suuntiin vain, joihin ei ole mahdollista mennä. (jossakin vaiheessa ihmisestä tulee niin iso, että se uskoo ettei kaikki asiat ole mahdollisia).

Sofi Oksasen lisäksi minua on liikuttanut musiikillisesti yhden puolitutun kokoonpano:
Suleeka

Jotain kummaa tenhoa heidän musiikissaan on. Pidän.

Toinenkin löydetty asia, kaikkien niiden kadotettujen tilalle.

Jotakin ylevää...ja hauskaa

2007-05-10T16:45:00.000+03:00

Synkeily saa luvan loppua. Ja hyvä syykin on:

Suomessa, ja etenkin Etelä-Suomessa, on varmaankin mahdotonta tällä hetkellä välttyä Euroviisuilta.

Itse olen saanut viisuherätyksen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana. Suurin "syypää" tähän herätykseen lienee kolleegani, joka on kyseisistä mittelöistä väitellytkin. Työpaikalla on ollut viisuhulinaa koko viikon. Youtube ja Ylen sivustot ovat kovassa latauksessa ja tietsikan kajarit sauhuavat :) Viisut ovat: ylevää, hauskaa, koskettavaa, spektaakkelimaista. And so gay..(minkä suomalaisraasut vasta alkavat vähitellen oikeasti tajuamaan!)

Muut ovat jo karanneet kohti Helsinkiä, viisuilemaan. Ne onnekkaan, jotka tajusivat hommata lippunsa ja vapaansa ajoissa. Niin minkäkin olisi tehnyt jos olisin tajunnut silloin kuin liput tulivat myyntiin kuinka viisufani minusta ehtii puolessa vuodessa kehkeytyä.

Mutta hyvä näinkin. Oma suosikkini on mahtavääninen ja jotenkin sympaattinen nuori butch Serbiasta. Jos uskaltautuu laulamaan biisinsä suomeksi, voiko muuta kuin voittaa tämän kansan puolelleen. Ja kannattaa katsoa hänen omia sivujaankin. Niin hyvin stailattu, niin hyvin stailattu...Minusta tuli fani, kertaheitolla. Täältä tullaan Serbia!

Myös Paula N:n viisublogi laittaa suupielet ylöspäin pävittäin.

Mutta nyt lenkille ihanaan ulkoilmaan ja sitten koko ilta viisuilua hyvässä seurassa. Huomenna alkaakin totinen työ: iso G.

Kotiin

2007-05-09T17:54:00.000+03:00

Olen joutunut jälleen jonkinlaiseen putkeen, sivuluisuun. Se on osin ei-välittämistä itsestä (miksi välittäisin? Mitä varten?) ja osin vain silkkaa väsymystä, ettei jaksa välittää.

Väsymystä siitä, että tarpoo paikallaan. Että kaikessa on hallitsemattomuuden tuntua, olen vain osa koneessa joka nytkyttää tasaista tahtia kohti tuntematonta, mutta epäilyttävältä vaikuttavaa päämäärää. Että ei edes tiedä minne tarpoisi jos saisi jalkansa nostettua irti tästä suosta.

Ja kuitenkin: kaikkihan on niin helvetin hyvin ja minä vain yksi niistä länsimaisista omaan napaan tuijottajista, joille ei mikään ole hyvä.

Mutta voi sen nähdä niinkin, että vuosi on ollut pitkä. Liian pitkä. (ja vuodella tarkoitan omaa kiertoani jossa vuosi vaihtuu kesällä). Liian monta menetystä, ihmetystä, jotka jättävät sanattomaksi ja sydämen kylmeneväksi rintaan.

Mutta minkä ihminen voi? Nostaa vain päänsä. Ottaa seuraavan askeleen. Uskoa, että jossakin, seuraavan tehtävän jälkeen, seuraavan kulman takana, on ehkä jotakin, joka tuntuu siltä ettei tarvitse enää niin helvitisti yrittää.

Että on tullut kotiin. Kuten hyvä ystäväni siteerasi minulle karjalaissukusielun, Eeva Kilven, viisaita sanoja.

En ole lannistunut. Olen vain ymmälläni, että kuinka kauan ja paljon pitää vielä jaksaa yrittää. Ehkä vastaus on: koko elämä.

No hops!

2007-02-28T16:30:00.000+02:00

Ei tämä päivittäminen enää näytä kauheasti innostavan. Ehkä minulla ei vain ole tarpeeksi ajatuksia päässäni tai halua tuottaa niitä maailman silmien eteen. Kivempi on lukea mitä muille kuuluu. Missä matkaavat, mitä ovat kokeneet.

Elikselle on tapahtunut pieniäsuuria asioita. Konkretiaa ovat palkannousu (jee, elämäni ensimmäinen!) ja yhä suuremman roolin saava työelämäminä. Raha on tietty kivaa, työ ei niinkään (paitsi tämän vuoden sain aloittaa kivalla & itsenäisellä projektilla, jossa opin paljon uutta).

Suurempi asia, ehkä, on se, että olen tavannut ihmisen. Siis tavannut hänet, josta viime viestissäni ehdin jo hätäillä. Ja lupaavalta tuntuu. Pelkotiloja on, tottakai. Mutta paljon enemmän sitä sellaista sopivalta tuntuvaa yhdessäoloa ja toisen olemassa olosta ja ajatuksista riemuitsemista. Ehkäpä tämä voisi nyt kestää, voisiko? Itsehän minä siihen voin vaikuttaa, kuten moneen muuhunkin asiaan. Kun vain jaksaisi sen muistaa ja hymyillä aina ajatusten välillä.

Elämä voi olla, edelleen, ihan jännää ja seikkaperäistä. Eikä edes kovin raskasta.

No jo se vuosi vaihtuikin!

2007-01-19T15:58:00.000+02:00

Jos sitä uskaltaisi jälleen laittaa muutaman rivin?

RIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIR
IVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIV
RIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVI
RIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVIRIVI

Heh. Tänä vuonna:
-olen 3 ov lähempänä valmistumista kuin viime vuonna
-olen viimein panostanut nukkumismukavuuteeni (mistä olen vain puhunut viimeisen vuoden ajan)
-kokenut ensimmäisen todellisen urheiluvammani (viikko kepeillä!)
-onnistunut jo/jälleen innostumaan uudesta ihmisestä ja ehtinyt jo/jälleen pelkäämään pettymistä, vaikkemme ole vielä edes tavanneet

Kello on 16:00
Kuittaan.

Vuosi pulkassa

2006-12-22T13:00:00.000+02:00

Tämä syksy on ollut syksyistä kummallisin tähän mennessä pienen Elohopean elämässä. En ole oikein pystynyt siitä edes mitään kirjoittamaan. Mutta kaikkea on tapahtunut, kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla. Yhtälöitä on monia. Liikaakin.

Yritän ensi vuonna uudestaan. Olla jotakin mieltä, kirjata joitakin tuntoja. Toivottavasti jotakin kerrottavaa ja tunnettavaa tämänkin vuoden jälkeen vielä jäljelle jää.

Nyt, lomalle. Olemaan itsekseen ja vähän myös perheen parissa. Sitä ennen kuitenkin vielä juhlistamaan Uguksen pyöreitä vuosia.

Juhlapyhiä ja vuoden vaihdetta. Niillekin, jotka eivät ole täällä.

**
Luvun alla: Reko Lundánin tuotanto
Kuulolla: PMMP / Kuulkaas enot!

The power love gives to another

2006-11-03T15:10:00.000+02:00

Lumi leijuu hiljakseen ikkunan takana. Olen siirtynyt talvitakkiin. Pää ei pysy kasassa, mutta olen silti yrittänyt lukea yhtä opintoihin liittyvää kirjaa, The Cultural Politics of Emotion (2004).

Sara Ahmed, viitaten S. Freudiin ja M. Kleiniin, sivulla 125:

For whilst love may be crucial to the pursuit of happiness, love also makes the subject vulnerable, exposed to, and dependent upon another, who in ‘not being myself’, threatens to take away the possibility of love. Love then becomes a form of dependence on what is ‘not me’, and is linked profoundly to the anxiety of boundary formation, whereby what is ‘not me’ is also part of me. Love is ambivalent: to love another can also be to hate the power this love gives to another.

Näillä eväillä viikonloppuun ja Vinokinoon, joka starttaa viimein tänään. Taas yksi vuosi takana. Pian.

**

Luettuna: Jera Hänninen / Harakkapoika
Kuulolla: Yhä mainio Maria Gasolinan EP, Se jokin.

kaikkea kummallista

2006-10-26T09:37:00.000+03:00

Tänään töihin polkiessani mietin jälleen parisen viikkoa sitten joen rannassa, vanhan suurtorin kohdalla, olleita autoja ja miehiä. Jotakin he olivat puuhanneet viimeiset pari viikkoa. Isot tankkiautot hyrräsivät ja mukalakiville oli kasaantunut jotakin valkoista, kuin lunta. Ilmassa leijui ikkunanpesunesteen tai jonkin muun voimakkaan haju. Maan sisän meni letkuja.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä nuo miehet tekivät ja miksi. Havahduin tajuamaan, että on paljon töitä ja tehtäviä, joista minä en tiedä mitään ja joku muu tietää. Siitä tuli jotenkin hieno tunne. Että ei kaikkea tarvitse osata tai ymmärtää edes. Että meillä jokaisella on täällä paikkansa, omat painopisteemme ja vahvuusalueemme.

Samanlaisia ajatuksia heräsi kesällä kun joenpenkkaa paalutettin ja kivettiin uudestaan. Työ näytti edistyvät tuskaisen hitaasti. En voinut kuitenkaan muuta kuin todeta, että en tiedä heidän työstään, siitä miksi se kestää tai missä järjestyksessä sitä tehdään, mitään. Yhtikäs mitään. Kuinka ihmeessä joku penkka voidaan paaluttaa? Mistä he tietävät mihin kohtaan teräspakkeja laitetaan ja miten? Onko koko kaupungin vajoamisen estäminen jokeen heidän käsissään?

Penkka valmistui ja torin laidalla häärääväät miehetkin ovat saaneet työnsä johonkin päätökseen. Näin ainakin luulen. Keskelle katua, mukulakivien laitaan, oli ilmestynyt iso betonirengas, sellainen kuin kaivoissa tai viemäreissä. Jotakin uutta on Turku siis saanut taas sisäänsä.

**
Luvun alla: Annie Proulx / Lyhyt kantama
Kuulolla: Mariska / Memento mori

Olemisen sietämätön keveys

2006-10-26T09:25:00.000+03:00

Tällä viikolla pienet arkiset asiat ovat saaneet tavallista isompia merkityksiä. Se, että tänäänkin, väsymyksestä huolimatta, nousen ylös, keitän kahvia, syön aamupalaa. Silitän toisen hiuksia kun hän unessa kääntyy. Katson ikkunasta ulos. Sitten kelloa ja lähden matkaan.

Jos aikaisempina viikkoina on tuntunut siltä, että minun täytyy vaikka en millään jaksaisi, niin juuri nyt ajattelen, että on onni saada yhä tehdä noita asioita. Että olen ja hengitän. Että tänäänkin elämä jatkuu juuri noissa pienissa arkisisssa teoissa. Niin ja muissa ihmisissä, heidän lähellään olemisessa. Ihon ja hengityksen tuntemisessa.

Yksi on täällä mäeltä nyt pysyvästi poissa. Hänen ei enää tarvitse mitään. Miksi vasta aina tragediat saavat ihmisen havahtumaan oman elämän ääreen?

Että mitään ei tarvitse ja.
Mitä minulla on.
On.

Haipakkaa

2006-10-18T17:09:00.000+03:00

Pihalla, vihreän nurmen keskellä, on kasa keltaisia lehtiä. On ihana syysilma. Olimme viikonloppuna kaveriporukalla aivan ihanassa paikassa, merenrantamökissä. Se tuli totisesti tarpeeseen. Syötiin, saunottiin ja uitiin meressä. Lampaat määkivät vieressä laitumella.

Luin yksi päivä blogiani viime vuodelta näihin aikoihin. Siinä oli melkein parin kuukauden tauko. Oli ilmeisesti pitänyt kiirettä.

Tässä sitä taas ollaan. Eri ihmisen kanssa kuin viime syksynä. Erilaisissa työtehtävissä, erilaisessa elämässä. Olen taas puolentoista kuukauden tapahtumaputkessa. Mutta tämä ei ole lainkaan niin kamalaa kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten, tai edes viime vuonna. Olenko minä muuttunut? Kasvanut? Vai oppinut vain olemaan välittämättä niin paljon joka pikku asiasta?

Eilen huomasin, että sellainen ahdistava stressimörkö nosti pitkästä aikaa päätään. Liikaa eri pisteitä ja asioita joiden välillä piti liikkua yhden päivän aikana. Vaatimuksia satoi liikaa joka puolelta. Huomasin huutavani printterille ja heitteleväni nitomakonetta. Muut ihmiset alkoivat näyttää mielestäni avuttomilta ja aikaansaamattomilta. Se on aina merkki siitä, että nyt menee liian lujaa. On liikaa paineita jos alkaa halveksia ihmisiä ympärillään.

Menin päivän päätteeksi nopeasti salille, saunaan ja sitten teen ja voileipien jälkeen petiin. Menin koska kerrankin tajusin, että stressiin auttaa vain tällaiset perusasiat kuin sauna ja lepo. Yksin oleminen. Eikä se, että lähtee vielä kuudenteenkin paikkaan saman illan aikana. Näkemään ihmisiä ja hajottamaan itseään.

Huomenna menen ekaa kertaa juttelemaan. Kertomaan näistä tuntemuksista jollekulle toiselle, joka ehkä osaa auttaa löytämään ratkaisuja olotiloihini.

Nyt kuitenkin treeneihin ja sitten näkemään tyttöä :)

Hejssan.

Sanoo hän, joka kävi tänään kaikesta pyörityksestä huolimatta (tai ehkä juuri sen imussa) sopimassa lopuista opintosuorituksistaan.

***
Luvun alla: Kreetta Onkeli / Tervetuloa paratiisiin
Kuulolla: Radio Majakka, no totta kai! :)

Oman Päivän ylistys

2006-10-11T13:57:00.000+03:00

Elohopea käy nyt kolmeakymmentä. Niinpä niin. Eilen oli lippu salossa ja kaikkea.
Eilen en viettänyt niinkään syntymäpäivääni vaan Omaa Päivääni.

Aamukahvi ja Hesari. Aurinko on syksyinen, purppuraa pilvien välissä. Ilma kirpeänä ikkunan raosta. Luen jutun Reko Lundanista. Mieleen tulee muistoja menetyksestä, kivusta.
On ihana olla elossa, tajuan.

Töissä minulle lauletaan ruotsinkielinen onnittelulaulu. Iltapäivällä pohdin lukupiirissä häpeän tunnetta. Miksi siitä on niin vaikea puhua, miten me paljolti rakennumme tässä maailmassa tuota tunnetta vasten.

Käväisin kirjakahvilassa, jossa nuoret ja vähemmän nuoret, mutta yhtä kaikki innokkaat, palavasieluiset ihmiset puhuivat kirjoittamisesta ja mitä se heille merkitsee. Tunnen olevani niin kaukana siitä. Heidän leimuavista katseistaan ja mielipiteistään. Sinisilmäisyydestä ja uskosta eritoten, niistä olen kaukana, olen ollut jo pitkään.

Mutta kirjoitan rivejä ylös, asioita joista haluaisin kertoa. Mieltäni ja olemistani tässä maailmassa niiden kautta työstää.

Illalla poljen vielä pimeän metsän läpi, surkea kartanriekale kädessäni, treeneihin. Samaan aikaan outoa ja tuttua nähdä nuo ihmiset. Vasta vuosi on siitä kun ensi kertaa menin heidän kanssaan juoksemaan tunkkaiseen ja pieneen saliin muovinpalasen perässä.

Sellainen oli minun päiväni. Minun. Poljin vielä kulmakapakan kautta kotiin. Maistelin kylmää täyteläistä olutta. Harvoin on maistunut niin hyvältä. Täydellisestä siihen kohtaan ja kertyneihin kokemuksiin.

Lisäykseksi vielä, että tyttö toi minulle töihin kukkia. Niin upeita en ole koskaan keneltäkään aiemmin saanut.

Päädyin eilen siihen, että tämä ei ole minun paikkani. Vaikka näistä ihmisistä pidänkin. On päästävä pois, ulos. On laadittava suunnitelma.

Koska on muutakin. On oikea elämä, eikä tällaista iänikuista teatteria, mitä täällä viikosta toiseen ja vuosi toisensa perään harrastetaan. Mielipuolisuutta. Olen samoilla linjoilla erään toisen kanssa. Minua ei vain apuraha pelasta.

malttamaton

2006-10-02T14:42:00.000+03:00

Miten tuntuukin siltä, että aikaa ei ole ikinä tarpeeksi. Haluaisin oppia tuntemaan tytön, mutta tuntemiseen tarvittaisiin yhteistä aikaa, jota meillä ei liiemmälti ole koska olemme molemmat tahoillamme kiinni erilaisissa projekteissa. Aika jotenkin vain lipuu käsistä, hajoaa pieniksi palasiksi hektisessä arjessa.

On mahdotonta oppia tuntemaan jos ei näe, kuule ja kosketa toista. Vai olenko vain minä kärsimätön? Se, josta tuntuu, että haluaisi koko ajan vain nähdä ja kuulla mitä tyttö ajattelee tästä tai tuostakin. Kuukausi on suhahtanut ohi varkain. Siihen on mahtunut vain muutama oikeasti rauhaisa ja ihmettelevä hetki. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Kuka on tuo toinen, vieras, joka kuitenkin on päässyt niin liki lyhyessä ajassa?

Välillä minusta tuntuu, että ei hän kaipaa, odota tai ole malttamaton. Halua tutustua, tuntea, oppia. Mutta hän sanookin, ettei hän odota tai pyydä mitään. Onko se sitten vaatimista jos odottaa malttamattomana seuraavaa tilaisuutta pysähtyä ja katsoa silmiin?

Mihinkä tässä on kiire, valmiissa maailmassa, hän sanoo. Minä sanon, että minulla on kiire tietää kuinka paljon voin itsestäni antaa. Tai minkä verran luottaa.

***
JK. viikonloppu oli vauhdikasta ja tunnekylläinen. Paljon paljon ihmisiä ja elämäniloa. Tyttö lauloi minulle laulun, kaksikin. Se oli kaunista, hän oli. Vaikkei hän sitä suostukaan uskomaan.

Turva

2006-09-27T11:50:00.000+03:00

Koiran tassut rapistelevat parketilla.

"Muista katsoa, että tytöt saavat aamupalaa syödäkseen."

Uneeni sekoittuu rapinaa ja pehmeää valoa. Keittiössä on lämmintä ja hämärää. Tuoreen leivän tuoksu. Kahden miehen matalat äänet ja tassuttavat askeleet. Käännän kylkeä. Lakanat tuoksuvat unelta ja huuhteluaineelta.

Hetken aikaa minusta tuntuu siltä kuin joskus pienenä. Kun minua ympäröi loppumaton, aikuisista huokuva, turvallisuuden tunne.

Herätessäni muistin vielä tämän: jos minulla olisi ollut kaksi isää perheenä, olisi se tuntunut tältä.

Ehdottoman turvalliselta.

***
Luettu:
Emma Puikkonen / Näköala

Syksyn hedelmät

2006-09-22T14:35:00.000+03:00

Nyt on syksy. Tai pitäisi olla, mutta ulkona paistaa yhä aurinko kirkkaasti ja kuumasti. Ihmiset istuvat shortsit päällä terasseilla, antavat auringon viipyä ihollaan. Muuttuvat kissoiksi, jotka venyttelevät rauhassa raajojaan kaikkiin ilmansuuntiin.

Olen toimittanut tänään ensi viikonlopun seminaarin julisteita ympäri mäkeä. Yliopistolla on kumman hiljaista. Vain hoitotieteilijät parveilevat mäellä -jokin seminaari käynnissä.

Nyt on juuri sellainen päivä, jolloin avataan valkoviinipullo ja mennään istuksimaan vielä vihreälle nurmikolle. Nyt on sellainen päivä, jolloin ei ole kiire minnekään. Jolloin voi pistää maaten ja lukea hyvää kirjaa. Syödä muutaman kaneliomenan, jonka on ystävän pihalta poiminut.

Mikään ei voi ahdistaa tällaisena päivänä. Ei edes se, että telkkani ei enää toimi (olen ottanut sen merkkinä edessä olevasta laajemmasta muutoksesta). Ei se, että pian kodistani katoaa joukko oleellisia huonekaluja, jotka ovat olleet vain tilapäisesti minun, ja joiden tilalle minulla ei ehkä ole varaa ostaa mitään järkevää ja kaunista.

Näen tänään ehkä tytön. Tai pojan. Joskus on vaikea tietää kumman.
Eikä sekään huoleta. Pitää antaa tulla ja mennä. Omaa tahtiaan.

Ainakin tänään osaan sen.

Sain loppuun Saision monisatasivuisen Voimattomuuden, jonka vasta toissapäivänä aloitin (kas mitä televisiottomuus oitis saa aikaan). Teos sai sanat ja ajatukset liikkeelle. Nautin lukemisesta. Loputtomista sanaketjuista, niiden rytmistä.

Kirjoitin muutaman sanan itsekin. Onko se tytön ansioita - vai pojan?
Ehkä se on kuitenkin tämä syksy. Tämä lämmin ja odotuksen täyteinen syksy.

***
Luvun alla: Saisio / Baikalin lapset
Kuulolla: Anthony and the Johnsons

2006-09-20T10:53:00.000+03:00

Elämässä tulee odoteltua monia asioita. Aikaa odotteluun suttaantuu yhteenlaskettuna todella paljon.

Odotellaan, että päästään kouluun, töihin, parisuhteeseen, omaan asuntoon ja kaiken jälkeen odotellaan vielä paikkaa vanhustenkodin demantiaosastolta. Tosin, silloin jää varmaankin paitsi odottamisen tunteesta kun ei muista mitään odottavansa. Kuka odottaa mitäkin.

Itse olen odotellut moniakin asioita. En ehkä ylläolevasta listasta niinkään enää vähään aikaan. Odottelen, että jokin päivä eteeni piirtyisi ovi. Avaan oven ja astun sisälle johonkin paikkaan tai tilaan, jossa ei odoteta vaan toimitaan. Siellä kirjoittaisin sen kirjan, jonka aina olen tiennyt osaavani kirjoittaa. Opettelisin paritansseja. Järjestäisin valokuvanäyttelyn. Tekisin elämäni performanssin. Ottaisin tyttöä kädestä elokuvissa oikeassa kohtaa. Olisin aina peloton ja hyvä toisille ihmisille.

Kun ei odota mitään, ei voi menettää mitään.

Eilen näin näytelmän, lorcalaisen. Sen absurdi ja pelottava maailma ei juuri avautunut. Eikä ollut edes tarpeen. Yksi osuva repliikki jäi kuitenkin mieleeni:

Mitä se sellainen odottaminen on?

***
Luvun alla: Pirkko Saisio / Voimattomuus
Kuulolla: Maria Gasolina / Tyttö tanssii

Turkulainen baarimies

2006-09-12T19:10:00.000+03:00

Tavallinen perjantai-ilta turkulaisessa tanssimusiikkia soittavassa juottolassa klo 3.30. Kaksi naista pitävät hauskaa keskenään. Tanssi kulkee ja keskusteltavaakin löytyy. On selvästi nähtävissä, että nämä kaksi naista ovat liikkeellä keskenään - keskenään.

Tanssilattian poikki hoippuu keski-ikäinen, T-paitaan ja kuluneihin farkkuihin pukeutunut mieshenkilö. Juovuksissa, tietenkin. Ei paljon, mutta kuitenkin riittävästi lähestyäkseen paikan naispuolisia asiakkaita.

MIES: hhei
NAISET (hiljaisuus. Istuvat tanssilattian lavan reunalle, kauas miehestä)
MIES (istuu naisten viereen, liki): Mitäs tytöt
NAISET (keskustelevat keskenään, eivät katso mieheen. Toinen naisista laskee käden toisen polvelle)
MIES: Lähtiskhös tytöt jatkoille? Olis hyvät jatkot.
NAISET (suutelevat, eivät kiinnitä mieheen mitään huomiota)
MIES (siirtyy jälleen lähemmäksi naisia): Mhul olis Hirvenshalos komia paatti. Sheil olis jatkot. Miten olish?
TOINEN NAISISTA MIEHELLE: Kuules, kuvitellaan, että mä näkisin sut, mitä mä en todellakaan tee. Kuvitellaan, että mä EDES näkisin sut, niin mä vastaisin, että etkö sä nyt taida esittää tota sun kysymystä vähän väärille naisille?
MIES: jaa-ah. Voihan tuo olla totha.

Naiset poistuvat käsikädessä. Mies jää istumaan lavan reunalle. Miehen puvuntakkinen kaveri nojailee tanssilattialla tiukkafarkkuisen blondin kanssa. Salissa leijuu tupakan ja lattialle kaatuneen makean juoman lemu. Valo on ankara, ihmiset enimmäkseen juovuksissa ja siksi rumia.

Turun yö on aina yhtä antelias ja yllättävä. Etenkin mitä tulee turkulaisiin miehiin.

Firenze vai Helsinki?

2006-09-04T16:07:00.000+03:00

Taas yksi viikko aluillaan. Pelirintamalla on jälleen tapahtunut. Olemme päässeet sittenkin Firenzeen, Ultimaten seurajoukkueiden Euroopanmestaruuden lopputurnaukseen. Nyt pohdin kuumeisesti lähtisinkö sinne vai en. Ainutlaatuinen tilaisuus, totta. Mutta totta on myös sekin, että tällaiset retket ovat taas niitä yllättäviä, täysin ennakoimattomia rahareikiä. Ja sellaiseen minulla ei tosiaankaan olisi varaa juuri nyt. Luulen, että tunnustelen vielä pari päivää polvieni kuntoa (vihoittelivat viikonlopun turnauksessa aika ikävästi) ja mietin rahoitusvaihtoehtoja. Samana viikonloppuna olen jo sopinut Hesaan yhden teatteriretken, joten se jäisi kyllä sitten tekemättä...

Firenze, ehkä. Ehkä.

Tapasin viikonloppuna pitkästä aikaa uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Aivan ihastuttavan ranskalaispojan, joka on tullut Suomeen vaihtoon ja on kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Löysin itseni myös keskustelemasta erään naispuolisen ihmisen kanssa. Minä olen tiennyt hänet jo pitkään ja pitänyt häntä lahjakkaana ja arvoituksellisena, mutta ehkä hieman ylimielisenä tyyppinä. Mutta eihän sitä olekaan vaan hyvin avoin ihminen. Muuta en toistaiseksi hänestä vielä osaa sanoa. Paitsi että yhdistelmä skorpioni&näyttelijä, ei ole ehkä ihan kaikkein helpommasta päästä.

Loppuun vielä muutama lause kappaleesta, jota olen viime aikoina kuunnellut paljon:

Voit sanoa mitä haluat
se ei tunnu, se ei kosketa
mene vaan, mene vaan

Toinen toistaansa täällä jumaloi ketään ei täysin silti saada voi
älä järjetön enää kapinoi,
mene vaan

Vaikea selittää ja ymmärtää miten toisesta aina jälki jää

Sitä mitä koitin sussa koskettaa tajusin ei oo olemassakaan

PMMP: Joutsenet

2006-08-18T15:58:00.000+03:00

En ole taas kirjoittanut vähään aikaan.

Itse asiassa en oikein keksi mistä tässä pitäisi tarinoida. Elämä kulkee hyvin rutinoituneesti eteenpäin päivä kerrallaan:

herätys ja aamupala
töihin
treeneihin
ruoan valmistusta
venyttelyä ja telkan katsomista/kirjan lukemista
nukkumaan

Siinä jossakin välissä näen välillä ihmisiäkin.

Yksi asia tosin: olen alkanut haaveilla ensimmäistä kertaa omasta autosta. Ja ajatella, ettei se tee minusta välttämättä huonoa ihmistä.

**

Luvun alla: Eva Dahlgren / Hur man närmar sig ett träd
Kuulolla: TikTak / Myrskyn alla

Viikonloppuna avaan myös uusimman Harry Potterin :)

Urheilun hinta

2006-08-03T14:07:00.000+03:00

Olen hehkutellut viime aikoina niin itselleni kuin tutuillekin kuinka nautin ultimaten treenaamisesta (ja treenamisesta ylipäänsä). Tunnen edistyneeni, kasvaneeni tasapainoisemmaksi ja vahvemmaksi pelaajana. Luulen, etten silloin nuorempana koskaan päässyt lähellekään tätä tasoa minkä nyt olen saavuttanut vajaassa vuodessa.

Mutta on sitä töitäkin tehty ja välillä tunnettu epätoivoakin oman fysiikan rajallisuuden suhteen. Olen rämpinyt läpi monen erilaisen ja eri kokoonpanoissa pelatun turnauksen. Selvinnyt polvi-, nilkka- ja säärivaivoista. Teipannut jatkuvasti aukirepeytyviä jalkapohjiani kasaan kunnes ne ovat kovettuneet mitä tahansa kestäviksi. Ehtinyt välillä jo pelätä pahinta polvien kestämisen suhteen ja melkein heittänyt nappikset nurkkaan.

Eilen treeneissä tuntui siltä, että nyt ei irtoa enää yhtään enempää. Jalat olivat kun kaksi puupölkkyä. On pakko levätä totaalisesti nämä kaksi päivää ennen lauantain pelejä (joissa onnistumisesta on kiinni olemmeko pronssiottelussa!) ja toivottava, että kunto palautuu. Olisi pitänyt tajuta hellittää jo hiukan aiemmin: viimeiset kolme viikkoa olen treenannut keskinmäärin 5-6 kertaa viikossa. Fyysistä puhkipalamista on edesauttanut vielä se, että nukun edelleen saamarin huonosti. Herään 4-6 kertaa yössä, kierin, käntyilen, nyin peittoa ja ramppaan vessassa. Vaikka nämä kesäiset hellekelit ovatkin aivan mahtava asia, odotan silti jo hieman viileämpää ja hämärämpiä aikoja ja sen myötä parempia unenlahjoja.

Urheiluun elämäntapana tottuu ja jää kiinni aivan samoin kuin ei-urheilemiseenkin. Olen tyytyväinen, että olen löytänyt uudestaan urheilun, vaikka se tällä hetkellä toimiikin monen muun tyhjiön täyttäjänä.

Tänään on lupa ihan hyvällä omalla tunnolla ja lauantain koitoksia ajatellen vain maata ja lukea kirjoja :)

2006-07-28T15:37:00.000+03:00

Otsikoiden keksiminen on mielestäni ikävää puuhaa. Siksipä tämänkertaisessa postissa ei ole otsaketta. Elohopea lähtee kohta viikonlopun veittoon ja toivoo, että yliopisto on maksanut palkan jo tänään eikä su-ma vastaisena yönä. Muuten jää viikonloppu aika laihaksi.

Viikonloppu on avoinna. Uusi-vanha ystävä, jonka piti tulla DBTL:n, ja jota minun piti nähdä, ei sitten tullutkaan. Mutta ei se mitään, toimin kissavahtina emännän ja unelmien lomittajan katraille. Itse asiassa on luvattu sadetta ja siksi voisinkin vuokrata hyvän filmin tai pari, nauttia emännän kodon toimivista videoista ja juoda muutaman olusen. Lukea hyvän kirjan. Miettiä syntyjä syviä.

Kuten erästä kohtaamista erään ihmisen kanssa, johon välit olivat jo niin tulehtuneet, etten oikein enää osannut olla mitenkään päin. On kamalaa tajuta koko ajan loukkaavansa jotakuta josta oikeasti on välittänyt. On myös hieman pelottavaa havaita, että yhä välittää. Siinä mielessä, minkä ei luullut olevan enää mahdollista.

Olenkin tässä kehitellyt munkin kammiossani teoriaa: ihastuminen pitäisi kieltää. Ei siksi, ettäkö tuo tunne olisi jotenkin vastenmielinen ja sitä ei saisi missään nimessä tuntea. Ehei.
Ihastuminen pitäisi kieltää, koska se oikeasti harhauttaa ihmisen mielen aivan epäolennaisten asioiden pariin.

Ihastuminen on aina enemmän tai vähemmän oman narsismin jatke: ihastun, koska kuvittelen toisesta jotakin, joka sopii OMAAN persoonaani ja ajatukseeni toisesta. Ihastuminen ei siis ole kytköksissä siihen, mitä tuo toinen todellisuudessa on (jos nyt sellaista on ylipäänsä mahdollista koskaan tavoittaa), vaan vain mielikuvaan tuosta toisesta ja siitä mitä hän voisi itselleni edustaa.

Näin ollen, kun ihastumisen tunne on mennyt ohi, syntyykin ristiriita omien tarpeiden, toisesta jo luotujen mielikuvien, ja sen sohvalla möllöttävän reaalin ihmisen välille.

Mutta tästä filosofiasta ja sen seurauksista ehkä lisää joskus toiste.

Tyttöys

2006-07-27T09:09:00.000+03:00

Olin eilen pelikavereideni kanssa oluella ja tunnustelemassa alkavan DBTL:n tunnelmaa Aurajoen jokilaivoilla. Tarkastelin siinä illan aikana heitä ja itseäni siinä tilanteessa. Tajusin, että tällaisissa sosiaalisissa tilanteissa tai ryhmissä kyse ei olekaan varsinaisesti sukupuolesta tai edes seksuaalisesta suuntautumisesta vaan tyttöydestä.

Ryhmään sisäänpääsyyn tai siihen kuulumisen tunteeseen vaikuttaa oleellisesti (ainakin omassa tapauksessani tai havainnoissani) se, kuinka hyvin olet sisäistänyt sen mitä tyttöys pitää sisällään ja kuinka hyvin toteuttaa tuota tyttöyden normia.

Tässä tapauksessa se sisältää tietynlaisen pukeutumisen (he ovat rennosti, mutta kuitenkin naisellisesti pukeutuneita, joihin reisitaskuhousumentaliteettini ei olikein istu) ja parisuhdetilanteen (ja odotushorisontin sen suhteen: yhteinen asunto, lapsi jne.). Ja oleellisinta on miten nämä asiat normitetaan osaksi (hyvää) elämää ja miten hienovaraisten liikkeiden kautta tehdään ero niihin, jotka eivät noudata em. tyttöyden normeja.

En tarkoita, että minut suljettaisiin ulkopuolelle. Tai että en saisi olla se kuka olen heidän seurassaan. Mutta selvästi (minulle) tulee sellainen tunne, että olen kuka "ei kuulu joukkoon" -leikissä. Miten ja miksi se tapahtuu on sitten toinen, teoreettinen, kysymys. Teenkö minä sen? Tekevätkö he? Vai onko niin, että kenelläkään meistä ei ole todellisuudessa valtaa päättää leikin säännöistä. Kenellä se valta sitten on? Onko se kollektiivista, monitasoista, hajautettua?

Oli niin tai näin, eilisessä illanistujaisessa minulle tuli taas sellainen olo, että olen eri ihminen heidän seurassaan kuin vaikkapa yliopistokavereideni. Minusta on aina mielenkiintoista, ettei tällaisissa tilanteissa minulta koskaan tiedustella parisuhdetilannettani (no ok, he varmaan tietävät, että asun yksin, mutta kuitenkin...). Onko se heidän hienotunteisuuttaan minua kohtaan vai omaa kyvyttömyyttäni osallistua omana itsenäni kun en osallistu näihin ihmissuhdekeskusteluihin? Se harmittaa, sillä pidän heistä ja haluaisin olla osallinen kuten muutkin. Mutta tyttönormi, miten ollaan, ajatellaan ja kenen kanssa, on niin vahva, etten tiedä miten sen murtaisin. Vai onko kyse kuitenkin vain vaikenemisesta, mitä kummatkin osapuolet ahkerasti harjoittavat, koska muunlaisia diskursseja ei ole kyseisessä tilanteessa hallussa.

Jotenkin tuo kupla pitäisi puhkaista, mutta kenen toimesta?

Unien tulkintaa 2

2006-07-25T11:00:00.000+03:00

Viime yönä näin paljon unia, joihin liittyi voimakkaita luopumisen ja voimallisuuden tunteita. Näin unen, jossa minulla (tai jollakulla muulla unessa olevalla) oli kaunis ja voimakas hevonen. Sellainen oikea kilparatsu eikä mikään kaakki. Jostain syystä hevosesta oli luovuttava. En muista myytiinkö hevonen vai mitä kävi. Muistan vain tunteneeni hevosen mukana tulevan voiman ja ylpeyden tunteen. Mutta en muista, että olisin menettänyt niitä tunteita luopumisen hetkellä, olin vain jollain tapaa hiljaisen ja ehkä hieman surumielisen hyväksynnän tilasssa.

Toisessa unessa eräs ystäväni jätti tyttöystävänsä. Tyttöystävä oli hätää täynnä ja oli aivan ymmällään tilanteesta. Yritin saada kontaktia ystävääni ja tiedustella häneltä miksi hän oli päättänyt pistää hyvän suhteen poikki (olen oikeastikin sitä mieltä, että heillä on ihana ja toimiva suhde), varsinkin kun he olivat vasta ostaneet yhdessä talon. Yritin jotenkin välittää ystävälleni jotakin tietoa ja viisautta siitä, ettei kannattaisi noin helpolla päästää käsistään jotakin arvokasta.

Uni loppui vaihtuviin mielikuviin hätääntyneestä ja surullisesta tyttöystävästä ja toisaalta ystävästäni, joka sanoi, että häntä ahdisti tavattomasti eikä hänenmielestään edes heidän elämänrytminsä kohdanneet (ystäväni sanoi, että hänelle oli äärimmäisen tärkeää mennä nukkumaan joka ilta klo 21, mitä hän ei ilmeisesti suhteessa saanut tehdä).

Kaikkien unien aikana olin jotenkin surumielisen rauhallinen ja läsnä. Aivain kuin olisin tiennyt jotakin tärkeää, mutta samalla tiesin, etten voi saada näitä muita unissani olijoita vakuuttumaan siitä mitä tiedän elleivät he halua.

Netistä löysin hevosten merkityksestä unissa seuraavaa:

"Hevoset voivat kuvastaa elämänvoimaa, sisäisiä viettejä, seksuaalienergiaa. Olet ilmeisesti saanut kosketuksen näihin alueisiin itsessäsi ja saanut vapautettua patoumia sisälläsi.
Unen hevonen kuvaa hallussasi olevaa voimaa, energiaa. Unen tie kuvaa elämäntietäsi. Aitauksesta vapautuneet hevoset kertovat siitä, että sinun tulee ottaa voimasi käyttöösi, eikä antaa muiden ihmisten rajata elämääsi, varsinkaan äitisi. "

Ehkä olen vain pohtinut liikaa Eckhart Tollen ajatuksia.

Ensin oli Eva

2006-07-24T17:00:00.000+03:00

Eilen kesä oli parhaimmillaan. Tosin tänä kesänä on tuntunut siltä, että edellisen lauseen on voinut allekirjoittaa useaan otteeseen.

Olin ystäväni S:n kanssa eilen Porissa. Ilma oli mitä mainioin. Ihastelimme Jazz-katua, ostimme metrilakritsia kojusta, levitimme vilttimme Kirjurinluodolle. Makasin selälläni ja näin kirkkaansinisen taivaan. Joka puolella väreili positiivista, iloa täynnä olevaa energiaa. Perheitä eväskoreineen, onnellisen näköisiä pariskuntia. Musiikki sykki ympärilläni vahvoina ja uudenlaisina kokemuksina. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää.

Illalla keräsimme tavaramme ja menimme lavan eteen kuuntelmaan retken kohokohtaa, Eva Dahlgrenia. Konsertti oli kaunis ja täynnä lämpöä. Hän puhui kauniisti kappaleiden välillä rakkaudesta, vanhenemisesta ja hyväksymisestä.

Muistelin milloin ja miten olin hänen musiikkiinsa tutustunut. Olin silloin yläasteella tai lukiossa. Jokin laulujen surumielisessä ja kaipaavassa otteessa vangitsi. Opettelin kielen, jotta ymmärtäisin millaisia tarinoita hän tahtoo kertoa.

1996. Muistan sen päivän yhä kuin eilisen. Kuulin uutisista: Eva Dahlgren on mennyt naimisiin. Ensimmäinen tunne oli pettymys. Hän oli pettänyt minut. Sillä en minä voinut kuvitella, että hän tekisi niin kuin muut, menisi naimisiin miehen kanssa. En tiedä mitä tuo tunne oli minuun juurtunut, mutta olin pettynyt ja surullinen.

Sitten kävelen yhden lööpin ohi ja katson tarkemmin: naisen kanssa.

On kuin koko maailmani jähmettyisi siihen yhteen hetkeen ja hämmentyneeseen, ilonsekaiseen, tunteeseen. Kaikki loksahti paikoilleen. Kaikki mitä olin hänestä ja itsestäni hänen laulujensa kautta aavistanut, mutta en tajunnut.

Se oli silloin tavattoman tärkeää, eilen taas muistin kuinka tärkeää. Ei silloin ollut ketään muuta esikuvaa. En minä tiennyt ketään, joka olisi ollut "sellainen", naisista pitävä nainen. Siitä on vasta kymmenen vuotta. 10! Silti tuntuu, että itse olen siinä ajassa matkannut tavattoman kauas.

Eilen, katsoessani ympärilläni vellovaa ihmismassaa, joka lauloi ja tanssi hänen sanojensa tahtiin. Katsoessani noita miehiä, naisia, lesboja, homoja, heteroita ja kaikkea siltä väliltä, tulin tavattoman iloiseksi. Ja onnelliseksi hänen puolestaan, sillä hän oli todiste siinä lavalla seisoessaan mitä on uskaltaa ja sen jälkeen tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.

Lisäisin tähän loppuun jokin hienon quoten Evalta, mutta se on vaikeaa koska on liikaa mistä valita. En voi sanoa muuta kuin, että olisipa useammassa ihmisessä yhtä paljon uskallusta ja lämpöä.

Parisuhde Inspector

2006-07-19T16:32:00.000+03:00

Kesäisin tulee katsottua kummallisia sarjoja. Ja vieläpä uusintakierroksena. Nyt kun jokailtaiset jalkapallolähetykset ovat loppuneet, olen joutunut etsimään jotain muuta katsottavaa iltapalan ja venyttelyn oheen.

Sinkkuelämää ja sen jälkeen tuleva Seksigurut ovat vakiinnuttaneet paikkansa iltaohjelmassani. Muita säännöllisiä ovat Bones ja Subilta tuleva lakimiessarja, jossa musta komea mies joutuu pienen tyttövauvan yksinhuoltajaksi (ja sillä on homo nanny!).

Mutta siihen parisuhdekouluun.

Katsottuani ilta toisensa perään Sinkkistä ja Guruja, tuntuu kuin parisuhteiden maailma kiteytyisi muutaman toistuvan kysymyksen ja ongelman ääreen. Kaikki tietenkin tietävät, että kyseisissä sarjoissa keskeisellä sijalla on seksi, sen puute tai tyydyttämättömyys.

Seksikeskeisistä hömppäsarjoista kuoriutuu kuitenkin jotakin ihmissuhteista paljon enemmän paljastavaa: ihmisten tarve saada huomiota, hyväksyntää ja tuntea itsensä arvokkaaksi ja pelko, ettei niin käy. Ja jos nämä asiat jakautuvat epätasaisesti menee myös kaikki muu menojaan.

Seksiguruissa (tietämättömille tiedoksi) näytetään valvontakameroiden kuvaa parien jokapäiväisestä arjesta, myös makuukammarissa. On jotenkin seisauttavaa katsoa kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan. Ihmiset, joiden kuuluisi muodostaa perhe ja rakastaa toisiaan. Komentelua, tyytymättömyyttä, ainaista valitusta, epäilyä. Kameroiden taltioima ruumiinkieli paljastaa halveksunnan ja kuinka ihmiset työntävät toisiaan pois.

Ja sitten ihmetellään kun ei oikein haluta, ei tunnu miltään. Monet ovat kokeilleet kaikki temput ja asennot. Piiskaleikit ja vieraissahyppimiset, mutta eivät osaa tai uskalla kertoa toisillaan mistä pitävät tai vain silittää toistensa ihoa.

Miksi niin käy? Mistä se johtuu? Onko itsen ja toisen välisen rajan ylläpitäminen ja sitä toisinaan uhkaavan symbioosin välttäminen vain yksinkertaisesti niin helvetin vaikeaa, rankkaa ja työlästä, että harva siihen todellisuudessa pystyy. Harva kykenee joka päivä ajattelemaan uudestaan, että tuo toinen tuossa on ihmeellinen ihminen ja minulla on onni tuntea hänet. Harva uskaltaa sanoa asioita, joiden sanomiseen sisältyy pelko hylätyksi tulemisesta.

Ihmiset ovat hyvin itsekeskeisiä. Ehkä oman itsen ylläpitämiseksi on pakkokin olla, mutta pitäisi muistaa välillä myös hellittää tuosta pelostaan ja pysähtyä toisen ääreen. Päästää lähelle rajojen kadottamisen uhallakin. Miksi muuten me haluasimme olla toisen kanssa? Silloinhan meille riittäisi vain kopio itsestämme.

Tiedän, että minä olen usein suhteissani ollut se kameroiden taltioima vittupää, joka heristää sormeaan kohti kun olisi pitänyt pysähtyä, ottaa toista kädestä kiinni ja uskaltaa kertoa mitä pelkää.

En osaa suhteessa vielä muistaa toisesta niitä oikeita, muistamisen arvoisia asioita ja muistuttaa itseäni niiden jokapäiväisen muistamisen tärkeydestä. Enkä sitä, kuinka pysähdytetään oikealla hetkellä ja ojennetaan käsi.

Jos osaisin jo, en olisi ehkä yksin.

Paluu arkeen 2

2006-07-17T15:46:00.000+03:00

Toinen työviikko on aluillaan. Pomo vilahti töissä, vain lähteäkseen huomenna Istanbuliin konferenssiin kahden jatko-opiskelijan kanssa. sellaista se on se akateeminen tutkijuus -parhaimmillaan siis. Mutta kuka nyt haluaisi kuumista kuumimpaan ja tuskallisen hiostavaan Turkkiin kun voi nauttia kesä-Suomen hienoista ilmoista?!

Minua muistutettiin taas siitä. Siitä, että olisi hyvä valmistua. Valmistuakseen pitää tehdä jotakin (luultavasti useita asioita). Aloitin tekemällä aikataulun. Liekö kuinka mones sellainen. Rakastan aikataulujen tekemistä, mutta on osoittautunut, että olen aika huono noudattamaan niitä. Olen ajatellut, että ehkä ihminen voi muuttua. Tehdä toisin kuin aiemmin. Jos oikein yrittää.

Sehän on niin yksinkertaista kuin 20 ov = 40 h x 20 vkoa.

Yöpöydälläni on vielä toistaiseksi Tuomas Kyrön Tilkka.

Lounastauolla oli masentavaa kuulla työtoverilta, että pankin mukaan opintolainaansa voi joutua maksamaan pois vielä 50-vuotiaaksi asti. Se pisti totisesti miettimään omaakin tilannetta. Ja valtio vielä oikein kannustaa, että ottakaa lainaa ja valmistukaa nopeasti! Mitä hyötyä siitä on jos valmistumisen jälkeen saa niin huonoja/pätkäisiä duuneja, ettei lainaa ole mahdollista maksaa takaisin kuin minimierillä?!

HÄÄREPORTAASI:

Häät sujuivat oikein hyvin. Olin kamalan jännittynyt ystäväni puolesta. Näissä häissä korkeammat voimat olivat totisesti läsnä, sillä kesken vihkikaavan sulhasen siskon mies lähti parkuva lapsi sylissään kohti ulko-ovea. Ulko-oven vieressä oli kuitenkin täyslasinen kohta, josta mies tuskastuneena yritti erehdyksessä ulos. Lapsi sylissään. Koko lasi hajosi pirstaleiksi, mutta kenellekään ei käynyt mitään. Jopa morsiuspari seisoi urheasti hievahtamatta alttarilla vaikka koko yleisön läpi kiiri pelästynyt kohahdus ja lapsen lohduton huuto täytti kirkon äärimmilleen. Jos tuo ei ollut johdatusta tai hyvä enne avioliitolle niin sitten ei mikään. (toim. huom. allekirjoittanut ei edes kuulu kirkkoon tai usko muutenkaan jumalaan sen perinteisessä merkityksessä).

Juhlissa oli tolkuttomasti viinaa ja hyvää ruokaa. Jossakin vaiheessa iltaa tanssin jonkun ruotsinkielisen sedän kanssa och pratade mycket flytande svenska. Sen jälkeen intouduin vielä hakemaan 16-vuotiasta serkkutyttöä tanssimaan (olimme mitä ilmeisimmin juhlien ainoat sinkut). Toivoa sopii, että olen käyttäytynyt siveellisesti.

Löysin itseni loppuyöstä hotelli Vantaanportista. En ymmärrä miksi (joku oli suostutellut, sen kyllä muistan). Hukkasin muut juhlavieraat hotellin uumeniin ja otin taksin kotiin. Luultavasti se oli oikein viisas ratkaisu. En edes tiedä missä kyseinen hotelli on, luultavasti jossakin Vantaalla?

Pidin näistä häistä, vaikken ole varsinaisesti häiden kannattaja. Pidin ylipäänsä siitä tunteesta, että on olemassa jatkuvuutta ja perinteitä. Että ihminen kuuluu johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja on vastuussa muillekin kuin itselleen tekosistaan.

Sisäinen nörtti

2006-07-14T16:12:00.000+03:00

Olen juuri todennut, että pidän valtavasti tietokoneella leikkimisestä. Olen koko tämän viikon hionut duunin uusia nettisivuja. Ja kaksi vuotta sitten en edes tiennyt kuinka nettisivuja päivitetään. Mihin kaikkeen humanisti taipuukaan!

Olen löytänyt sisäisen nörttini uudestaan (minullahan on ala-astemenneisyys 64-ohjelmoinnin ja ensimmäisten kotipeeceiden parissa).

Blogin ohessa olen aloittanut ihan oikeiden, perinteisellä html:llä koodattujen, sivujen väkertämisen. Kaikki tämä vain koska olen duunin nettisivuhomman takia intoutunut asiasta enemmänkin.

Jospa ryhtyisinkinkoodinörtiksi ja muuttaisin sille autiolle saarelle? Vain minä ja langaton satelliittiyhteys muihin.

Huomenna odottaa kuitenkin vielä maanpäälliset asiat: häät.

Myös V.I.B on palannut takaisin Suomeen lähes vuoden kestäneeltä Atlantin takaiselta komennukseltaan.

Jag tror att det ska bli lite svenska i mon :) Hoppas att det finns kula tjejer i party.

heja

Tästä kesä vasta alkaa!

2006-07-07T12:42:00.000+03:00

Oioioi! Elohopea on karannut pahankurisesti kesälaitumille ja sanoutunut lähes täysin irti sähköisistä viestimistä. Maanantaina on kuitenkin edessä paluu töihin. Siksipä kivistä tietä on hyvä loiventaa aloittamalla viestiminen blogista.

Lomalla tapahtunutta:
-heteropariskuntajuhannus. Kaikilla oli joku, minulla ei.
-krokettimatsi
-frisbeen heittelyn alkeet kavereille
-päivä Ruissalossa, nurmikolla eväiden kera.
-uinti Kakskerran järvessä
-osallistumienn ekaa kertaa polttareihin
-terassilla istumista
-pussikaljoittelua
-viinan litkimistä yksin kotona ja sentimentaalisena
-matka Tallinnaan äidin kanssa, jossa: paljon kävelyä, eläintarharetki, paljon viinaa ja hyvää ruokaa (suosittelen Musta Lammas ravintolaa vanhassa kaupungissa. On muuten vastapäätä Tallinnan homobaareja). Lopuksi välien selvittelyä Depence Mode baarissa (Kyllä, sellainen on olemassa ihan oikeasti. Siellä soitettiin vain DM:n musaa!)
-syvä ja hyvä rusketus
-oman elämän pohdintaa -jälleen
-kolmen eksän tapaaminen ja yhden näkeminen lehden sivuilla perheineen Pride-kulkueessa
-viiden sellaisen ihmisen tapaaminen, jota en ole tavannut yli kuuteen vuoteen! (joista yksi oli nyttemmin vinoviettiseksi osoittautunut vanha pelikaverini, johon aikoinaan olin ihastunut)
-yhdet naistenbileet (paljon naisia, ei onnea)
-yhden kirjan ostaminen
-parin kirjan lukeminen (huono saldo, tiedän)
-kahden levyn hankkiminen ja musiikin kuuntelu noin yleisesti
-usean vaatekappaleen ostaminen ja henkilökohtainen konkurssi (kunpa ne lomarahat maksettaisiin jo!). Täytänkö elämääni shoppailulla?
-yksi varovainen ihastus ja siinä pettyminen (no, eihän mitään edes ehtinyt tapahtua, mutta sain silti vähän takkiini yllättävältä taholta)

Saldo on ollut aika monipuolinen. Vielä kun ehtisi saaristoon ja Tukholmassa käymään. Kesäkissa kelpaisi myös. Ja jos sopiva löytyy, lupaan pitää siitä huolta myös syksyn tullessa.
Viikonloppuna ystävien näkemistä ja Ruisrock. Sitten alkaakin taas tiukka arki. Kaikin tavoin.
Ensi viikonloppuna vanhan ystävän häät.

Jotenkin voisin vetää tähänastisen kesän yhteen näin: paljon ihmisiä ja liikettä. Paljon sellaisia kohtaamisia, joita en koskaan uskonut tapahtuvaksi ja muutama sellainen, jotka ilahduttivat käsittämättömän paljon. Aika hyvä kesä. Ja tästähän se vielä vaan paranee!

Unettomia öitä

2006-05-31T09:06:00.000+03:00

Tämä on toinen kesä peräjälkeen kun en saa nukuttua. Valoisuudella lienee osuutta asiaan (vaikka kuinka laittaisi sälekaihtimet kiinni, valo tunkee silti läpi aamulla). Mutta kissallani on toki vielä suurempi vaikutus. Mitä aikaisemmin tulee valoisaa, sitä aikaisemmin se herää. Ja alkaa pomppia ympäriinsä. Repiä sanomalehtiä (inhoan sitä ääntä, puhumattakaan ainaisesta säikähdyksestä, että tälle kertaa silpuksi menee jokin oikeasti tärkeä paperi). Ja maukua. Tänään klo 4.30.

Alan tuntea yhteenkuuluvuutta pienten lasten vanhempien kanssa. Katkonainen nukkuminen tekee tokkuraisen olon koko päiväksi. Ja illalla ei sitten kuitenkaan nukuta niin paljoa, että sammuisi.

Näin aamuyöstä ahdistavan unen, johtuen varmaankin uni-kissa-kombinaatiosta. Kissani oli kadonnut tai päässyt karkuun johonkin Turun tapaiseen kaupunkiin ja kauppahallin tapaiseen paikkaan. Juoksin pitkin poikin hätääntyneenä kissankoppa kainalossa ja yritin löytää kissaani. Samaan aikaan karussa oli vaaleahko, kellertävä katti, joka löytyi. Soitin hädissäni exälleni ja kerroin tilanteesta ja pyysin apua, mutta häntä ei kiinnostanut asia lainkaan: ”ihan sama, ei ole mun kissa”.

Kamala uni.

Isompi kämppä pitäisi kyllä saada ja mielellään parvekkeellinen (tai miksei rivari?), jotta kissaongelma helpottuisi. Mutta sitä ennen on kyllä tiedettävä onko lähdössä ulkomaille ja jos niin milloin. Ja olisihan sitä työtäkin ihan hyvä olla tiedossa.

***

Luvun alla: Juhani Känkänen / Toivon mukaan

Jälkeenjäänyt

2006-05-26T15:58:00.000+03:00

Oioi. Heti tuli lipsahduksia lupausten suhteen.

Olin keskiviikkona viettämässä tyttöjen iltaa Tarvasjoella, joten blogi jäi kirjaamatta. Kerrottakoon jälkikäteen, että katsoimme FC Venus rainan, joka lukeutuu epäilyksettä TOP 5 paskimpien suomalaisleffojen joukkoon. Mutta olihan se viihdyttävä ja Malmivaara kaunis. Etenkin kun olimme skoolanneet lasit kuohuvaa kahden virkamiesruotsin suorituksen kunniaksi.

Eilen nautin vapaapäivästä käymällä salilla päiväsaikaan (!) ja istumalla kapustojen kokouksessa melkein neljä tuntia (kerrankin ei ollut kiire minnekään tai ahdistanut). Söimme monta jäätelöä (itse söin yhden ison ja yhden pienen tuutin), joita oli jäänyt yli Kuminasta. Visioimme myös ensi vuoden Kuminaa ja kesää. Jotkut jäsenistämme on kutsuttu esiintymään ArsÖ tapahtumaan Velkualle ja Kustaviin :)

Vuokrasin loppueilisillan viihdykkeeksi Onnen varjot -elokuvan, joka oli ihan kohtuullinen kotimainen ottaen huomioon aiheen ja tekijän (kertomus lapsen hankkimisen vaikeudesta á la Anna-Leena Härkönen). Videoni vaan alkoi taas temppuilla 10 min ennen leffan loppua. Hermo meinasi palaa. Ja muutenkin: videovuokraamossa oli vain surkea pikkuhylly VHS-nauhoja. Ilmeisesti oletuksena on, että kaikki järjelliset ihmiset ovat jo aikapäiviä sitten siirtyneen DVD:n käyttöön.

Tunsin itseni hyvin vanhanaikaiseksi tyyliin: "Pankkikortti? Mikä se on?"

Nyt kuitenkin kohti viikonloppua. Tiedossa on punttista (tänään ja huomenna), ennakkovaateshoppausta kaverin kesähäihin exän kanssa sekä yhdet valmistujaisjuhlat ja sunnuntaina vielä Mahdollisuuksien tori festivaalintynkää kauppatorilla (ehkä), ystävän näkemistä (jos avaa vielä oven viimeviikkoisen oharin jälkeen) sekä vielä su-illalla loistavanmahtava Transkaakko Päiväkodissa :)

Toiminnallista on siis Eliksen elämä.

Ps. olen muuten viimeinkin pelannut Sudokua! En mää nyt ihan reliikki ole...

Oikea taajuus

2006-05-23T16:11:00.000+03:00

Lupaukset on pidettävä, ainakin jotkin niistä. Eilen päätin liittää tähän viikkoon erään toisenkin option blogin pitämisen lisäksi. Ei Tv:tä. Ei ainakaan yksin, pelkän seuran takia.

Kävinkin heti alkuun elokuvissa (ranskalainen Kun sydän lakkaa lyömästä. Suosittelen lämpimästi kaikille) ja sen jälkeen istuin olutpullo kädessä taloyhtiömme pihakeinussa. Kun ilma alkoi viiletä, kipaisin sisälle ja päätin ottaa härkää sarvista. Tein viimein selontekoa Kuminan papereista ja laskuista. Tapahtumassa kävi tänä vuonna nolottavan vähän (maksanutta) yleisöä. Lukumäärää ei kehtaa edes mainita ja apurahaselvityksiin on parasta laskea mukaan kaikki kaverin kaveritkin, jotka ovat edes pyörähtäneet teatterin ovella jossain välissä viikonloppua. Mutta minkä sille voi, että juuri tuona viikonloppuna rikottiin kaikkien aikojen toukokuiset helle-ennätykset. Eikä silloin saa suomalaisia sisälle sitten millään, vaikka kuinka Sinervo runoilisi ja palkitut kansanmuusikot pistäisivät parastaan.

Normaalisti olisin laittanut television auki seurakseni tuollaisen puuduttavan paperityön ajaksi. Mutta nyt avasin radion, josta tuli jazzia ja sitten jokin asiaohjelma, jota puolella korvalla kuuntelin liimaillessani matkalippuja laskuihin ja pöyhiessäni verokorttipinoa. Rentotuttavaa, hyvin. Hellalla porisi samaan aikaan parin seuraavan päivän ateria ja kissa nukkui tyytyväisen näköisenä sängyn päällä. Ennen nukahtamista jaksoin vielä hetken lukea nuortenkirjaa, josta aikoinani tein seminaarityöni.

Jotenkin vanha aiheeni on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Millä tavalla poikatyttö toimii merkkinä sukupuolen problematiikasta ja hahmossa konkretisoituu eronteko Itsen ja Toisen välilä?

Ylen radio-ohjelmat virittävät selvästi taajuuteni.

Johdatus

2006-05-22T15:54:00.000+03:00

Johdantoa ei kannata koskaan kirjoittaa ensimmäiseksi. Pitää ensin sanoa se, mitä haluaa ja sitten laatia johdatus sanomaansa. Jos kirjoittaa johdannon ensin, juttuu sen asettamiin vaatimuksiin. Eikä kirjoittamisiaan kuten ei tekemisiäänkään voi koskaan kirjaimelleen ennustaa.

Blogailuni on ollut yhtä harvatahtista kuin hampaat geriatrikon suussa. Tämän viikon aion pitää blogia päivittäin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Viikonloppu sujui vaihtelevissa merkeissä. Siivoilin kotona (pihallemme on tuotu jätelava, johon voi rahdata kaiken ylimääräisen töhnän kaapeistaan) ja katselin tietenkin telkasta jääkiekon semifinaalin ja Euroviisut. Tänään puhuimme työpaikan kahvipöydässä oudosta kansallisesta ylpeydestä, joka kuitenkin löytyy sieltä jostakin mielen perukoilta. Elättelemme myös toiveita viisujen järjestämistä Turussa, jolloin ei tarvitsisi edes matkustaa päästäkseen osaksi tunnelmasta. Hese-viisut, ajatelkaas sitä!

Sunnuntaina osallistuin joukkueemme Kemiön retkeen. Leppeän kostea ilma ja hyvä nurmikko. Oli kiva pelata sekalaisella porukalla. Polveni tosin alkoi vihotella toisen matsin alussa (pelasimme poikien juniorimaajoukkuetta vastaan. Juoksivat kuin pienet galsellit) ja jatkoin päivää eväiden syönnillä.

Sunnuntaina tapahtui muutakin, petin ystäväni, joille olin lupautunut kylään. En vaan kyennyt enää liikahtamaankaan Kemiön jälkeen. Hyvähän se olisi ollut lähteä vielä kyläilemään jos olisi auto. Mutta bussilla (pyörästä nyt puhumattakaan) matkan taittaminen kipeän polven kanssa alkoi tuntua inhalta ajatukselta. En tiedä kehtaanko enää näyttää naamaani heille. Tein kovin kovin väärin. Olen paha ihminen. Miksi tämä alituinen syyllisyys tai riittämättömyyden tunne? Joka näemmä johtaa sitten kelvottomaan käytökseen oharien muodossa (soitin heille sentään).

Ulkona paistaa aurinko, tämän päivän vielä. Silti tänään halpiselokuviin S:n kanssa katsomaan laadukasta ranskalaista (toiv.).

Puhuin eilen puhelimessa saaressa asujan kanssa toista tuntia. Kaikkien vuosien ja tapahtumien jälkeen hänelle on yhä helppo puhua, löytää yhteistä puhuttavaa. Siivotessani löysin kirjeitä yhteisiltä ajoiltamme. Mutta en aio nyt kirjoittaa niistä.

Nahkaranneke

2006-05-05T16:05:00.000+03:00

Olen melkein jo parantunut viime viikkoisesta taudistani, joka kaatoi minut viheliäisesti vuoteeseen ennen vappua ja tärkeitä pelejä. Turkuun on viimein tullut kesä, melkein koko viikko plus 20 C lämmintä. Rahani ovat vähissä vaikka on kuun alkupuoli (raha loppuu aina riippumatta siitä kuinka paljon tai vähän sitä on. Näin on). C on lähtenyt Sri Lankaan. Minä ajattelen häntä liian usein. Lähinnä ehkä siksi, etten vieläkään ole päässyt tutustumaan häneen, oikeasti, eikä ajankohta ole koskaan hyvä. Katsotaan ilmoittaako hän paluustaan.

Tänään aion istua kuumalla pihalla, ottaa aurinkoa ja juoda vaikka yhden oluen (tai ehkä kaksi, ehkä). Siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että tänään Kumisee! Annoin päivällä töiden välissä haastattelun radiolle ja hämmästelin kuinka asiantuntevasti ja rauhallisesti asiaani selostin. Joskus sitä tajuaa, että on oppinut jotakin, kehittynyt johonkin suuntaan. Muistan hyvin vielä ajan, jolloin pelkkä ajatus haastattelusta tiedotusvälineille olisi saanut vatsan kuralle ja pulssin sataan. Minäkö olisin pätevä jostakin jotain tietämään ja kertomaan? Ja nyt asia ei ole sen kummempi juttu kuin päiväkahvin hörppääminen.

Ehkä vapaaehtoisuurastus palkitsee tekijäänsä lopulta kuitenkin? Ainakin sitä oppii tuntemaan omat pelkonsa ja ahdistuksensa aiheet, selviämään. Kuten ainaisen jännittämisen ja esiintymispelon kanssa.

Laitan nahkarannekkeen ranteeseni ja suljen pian työpaikan oven. Täällä on kesä ja viikonloppu on virikkeitä täynnä. Nyt pidetään hauskaa! Lauantaina ehkä Klubille hippaamaan :)

**

Luvun alla: keskeneräinen, sekalainen pino opuksia.
Kuulolla: viimeksi Eva Dahlgrenin Snö

Juhlat

2006-04-06T15:57:00.000+03:00

Olen nähnyt muistaakseni joskus tanskalaisen(?) elokuvan nimeltä Juhlat. Tuossa dogma-leffassa iloinen sukujuhlinta saa synkän käänteen: menneisyyden haamut nostavat päätään ja ihmisten pahat teot tosiaan kohtaan paljastuvat.

Eilen olin täysin toisenlaisissa juhlissa. Pomo astui (miksi muuten sitä kutsutaan tuolla nimellä?) viimein virallisesti virkaansa. Akatemiatalon juhlasali oli upean näköinen. Puheiden jälkeinen virallinen tunnelma ja rehtorin kehnohkoiden puujalkavitsien jälkimaku saivat väistyä kuohuviinin ja hyvän seuran tieltä. Siirryimme kotihippoihin, missä pöydät notkuivat juomaa ja käsittämättömän hyvää ruokaa. Kuulimme oivallisia ja liikuttavia puheita ja ihastelimme mielikuvituksellsiia lahjoja.

Ilta kului jutustellessa tutkija SP:n kanssa treenaamiseen liittyvästä estetiikasta ja tuntemuksista. Paljon olisi tutkimussarkaa sillä alueella! Tutkija LK:n kanssa suunnittelimme jo innokkaasti tämän (tai ensi) vuoden Queer-tutkimusseminaaria. Tutkija-tuntiopettaja-ohjaaja KK taas villitsi osan porukasta lähtemään jatkoille Gigglin Marilyniin (voi kauhea). Syy tosin oli todella hyvä: siellä esiintyi PMMP, jonka inhasti missasin heidän ollessaan viimeksi Turussa.

Aivan käsittämättömän hyvä keikka! Tajunnan räjäyttäviä mimmejä ovat he. Pompin ja huusin ääneni käheäksi ja jalkani hapoille. Jäimme keikan jälkeen vielä tanssahtelemaan tuohon kammottavaan teinihelvettiin. Kaikenlaisia mieskokelaita liehui porukkamme ympärillä, mutta saimme heidät hätistettyä suhteellisen helposti kauemmaksi. Tanssin (ja hengasin muutenkin) koko illan tutkija AL:n kanssa. Kummallinen pieni nainen hän on. Juttelimme identiteettiasioista ja hän riehaantui melkein sylitanssimaan. Tunsin itseni 12 vuotiaaksi.

Että sellaiset jatkot. Jotain erikoista oli kyllä illan tunnelmassa tai pikemminkin ehkä AL:ssä. Hän puhuu minulle asioita, joista en ole aivan varma miten ne pitäisi tulkita. Olenko uskoutumisen vaiko kiinnostuksen kohde? Ja missä mielessä? Jaoimme taksin kotimatkalla. Sinne hoippui hän, kohti puutaloidylliä ja perhettään. Minä kaivauduin kuuman suihkun jälkeen peiton alle kissa kainalossa. En löytänyt kotoa yhtään särkylääkettä.

Aamulla oli kevään ensimmäinen päivä. Lämmintä ja valoista. Töissä oli hiljaista, vain yksi tunnille ajoissa tullut opiskelija istui välikön portaikossa ikkunoista siivilöityvässä valossa lämmitellen. Juhlista, ihmisten eloisuudesta ja elämän yllätyksellisyydestä, hetkeen tarttumisesta, jäi hyvä olo.

Unien tulkinta

2006-03-31T11:44:00.000+03:00

Olen nukkunut viime aikoina levottomasti.

Alkuviikosta minulla oli unissani eroottista vipinää erään opiskelu- ja näyttelijäpiireistä tutun tyypin kanssa. Niin kuin yleensä on tapana olla, en ollut häntäkään ajatellut aiemmin SITEN. Toki tunnustan, että hän on tehnyt minuun vaikutuksen näyttämöllä (no, ja muutenkin olemalla fiksu ja hyvä tyyppi).

Toissayönä perustin unimaailmassani läänintaiteilijan ja erään toisen kulttuurimonitoimihmisen kanssa uutta ja järisyttävän hienoon ideaan (heh) perustuvaa kulttuurikeidasta Manillaan. Se oli tavallaan teatteri, tavallaan ravintola. Keksimme mitä erilaisempia uusia taiteen muotoja, joita siellä voisi esittää. Tilasimme ulkomailta mielenkiintoisia kokeellisia esiintyjäryhmiä. Uni loppui siihen, että piti leipoa kahviotuotteita ja mietimme läänintaiteilijan kanssa miten muffinseja tehdään.

Maailman paras muffinssiresepti haihtui unen mukana ilmaan, mutta selkeästi jonkinlaista uutta toimintaa elämäni kaipaa sisällökseen.

Pian kypsä tukilounas Trattoriassa (palkkapäivän kunniaksi).

Ohessa linkki yhden kuvan mittaiseen kuuluisuuteeni tallinnalaisessa lehdessä. Näin sitä viedään venäläisiä 7-6. (ks. lehden vika sivu)

**
Luvun alla, yhä: Tiina Pihlajamäki, joka tuntuu vakavasta aiheestaan huolimatta enemmän unettavan kuin herättävän.

Poikamiesboxi Hanurista

2006-03-27T09:39:00.000+03:00

Vietettyäni viikonlopun Tallinnassa lähinnä miesporukassa, lähinnä urheillen ja enimmäkseen ryypäten, on takki aika tyhjä.

Hengissä kuitenkin ollaan. Pieneksi ihmeeksi voisi kutsua sitäkin, että ylipäänsä selvisin (sanan molemmissa merkitysmuodoissa) aamuksi töihin.

Kaikki tietävät, että Viron entinen presidentti, Lennart Meri, haudattiin eilen. Sen tiesi myös joukko suomalaisia liitokiekkoilijoita, joiden piti ehtiä kello neljän laivaan. Vaan sitäpä tämä hilpeä joukkio ei ollut vaivautunut selvittämään, että kuinka päästä tuohon laivaan kun puolet Tallinasta oli suljettu liikenteeltä. Ratkaisuja edellämainittuun tilanteeseenhan voi olla vain yksi: lainataan liettualaisten kisabussia ja kuljettajaa, kierrätään puoli maaseutua ja ehditään satamaan 20 minuuttia ennen laivan lähtöä. Voin kertoa, että kun jalat olivat tukevasti laivan puolella olo oli kuin turnauksen voittaneella.

Sekalainen joukkuueni (koosten jälleen ihmisistä joiden kanssa en ollut pelannut aiemmin) voitti turnauksessa vain yhden ottelun, jumbofinaalin. olimme parhainmillamme neljän tunnin yöunen ja kolmen promillen jälkeen. Osa saapui kentälle suoraan edellisyön kisabileistä. Kiitos Sedu Koskinen urheilijan elämän huippuhetkien mahdollistamisesta!

Mutta nyt otsikkoon. Olemme jo useammalla turnausmatkalla kehitelleen poikain kanssa uutta kaupallista menestystuotetta: poikamiesboximyymälää (copy right: TUUT). Kyseinen liike keskittyisi tuottamaan palveluita lukuisille suomalaisille poikamiehille (orginaaleille tai eron kautta sellaisiksi tulleille). Koskapa poikamieheyteen kuuluu yleensä se, että kyseinen yksilö yllättäen löytää itsensä tilanteesta, jossa hänellä ei ole muuta omaisuutta kuin valkeat yksiön seinät ympärillään pitäisi perustaa kauppa, josta tämä poikamiespolo voisi saada kaiken mahdollisen tarvitsemansa. Aivan kaiken.

Poikamieskaupasta saisi siis sänkyjä, kattiloita, taulutelevisioita jne. Kaupan jokaisessa kulmassa olisi tietenkin baari, jotta ostosten välillä voisi hieman huilata. Myyjinä olisi vain hemaisevia blondeja ja muutama brunette nirsojen asiakkaiden vuoksi. Lisäksi poikamiekaupassa olisi erilaisia valmiita tuotepaketteja. Starterkitissä olisi esim. sänky, keittiötarvikkeita, taulutv ja pornoa. Deluxepaketista löytyisi hieno urheiluauto (jos vaikka poikamiespolon oma auto on jäänyt erossa exälle). Paketteihin löytyisi myös lisäosia esim. "paluu yhteiskuntaan", joka sisältäisi sivistäviä kirjoja - mutta tietenkin DVD:llä. Myös "älä tee tätä seuraavassa suhteessasi" ja "huonoimmat iskurepliikit" DVD:t olisivat varmasti tarpeen.

Turnausmatkan lähestyessä loppuaan poikamieskauppaideaan löytyi vielä yksi hauska (siinä vaiheessa kaikki oli jo hauskaa ja hauskana. Jalopeno in your ass! Älä kysy...) lisuke. Joku joukkueen jäsenistä oli kehitellyt ideaa kauppakeskuksesta nimeltä Hanuri. Silloin voisi sanoa ostoksistaan aina, että "tää on ihan hanurista". Meidän poikamiesboxikauppamme sijaitsisi tietenkin tuossa Hanuri-kauppakeskuksessa.

Odottelemme jo yhteydenottoa Pohjanmaan suunnalta, missä tällaiselle kaupalle -Hanuri liikekeskuksesta nyt puhumattakaan- olisi jo olemassa varmat ja vakaat markkinat. Vesa Keskinen, miten on sinun poikamiesboxisi laita?

Turha varmaan mainita, ettei Pihlajamäen kirja edennyt edes ensimmäiselle sivulle.

Kevät antaa odottaa

2006-03-24T15:03:00.000+02:00

Rauhaisa perjantaipäivä töissä. Viime viikon hulinasta ei ole tietoakaan vaan uudet kurssit ovat alkaneet pyöriä omatoimisesti.

Eilen pomo kehui huumorintajuni parantuneen. Alkuaikoina kummastelin silmät päässä pyörien hänen ja erään toisen työntekijän ajoittain hyvinkin railakasta puhetta yliopiston työntekijöiden ominaisuuksista ja valmiuksista. Kuulisittepa vain mitä täällä puhutaan niin korvanne putoaisivat. Lopuksi hän sanoi: "Sanon tämän kerran ja vain ja ainoastaan tämän kerran, että minä härnään vain niitä ihmisiä joista todella pidän".

Ehkä tämä on tulkittavissa positiiviseksi palautteeksi? Olen myös hyväksynyt sen, ettei täällä kestä pää ellei saa naljailla ja vitsailla. Pyöritellä silmiään hyväntahtoisesti muiden avuttomuuden ja hölmöyden edessä.

Minulla oli eilen illalla taas päässä joukko hyviä, tänne kirjoitettevia ajatuksia, mutta ne pyyhkiytyvät aina yöunen aikana pois. Nyyh. Tässä olisi hyvä syy netin hommaamiseen kotiin. Mutta kuka jaksaa.

Lueskelen parhaillani Arto Salmisen EI-kuorta. Tämä koruton vähäosaisten kuvaaja kuoli viime marraskuussa. Mihin? Miten? En muista. Jäin illalla ennen nukahtamistani miettimään millainen elämä Salmisella oli ollut. Miten hän näki maailman kun kirjoitti siitä kuten kirjoitti. Oliko Arton omassa elämässä toivoa ja jos niin millaista?

Eksyin Arton kustannustoimittajan, H. Haanpään mietteisiin kirjailijan työskentelytavoista ja tinkimättömästä Ö-luokan kansalaisten kuvauksesta. Arto on oikeassa: nykykirjallisuus on liian täynnä keskiluokkaa, yläluokkaa. Kirjailijoita, jotka kirjoittavat kirjoittamisen vaikeudesta ja sivutolkulla kirjalijapäähenkilöistä, jotka tarpovat epäonnistuneen rakkauselämän suossa.

Kun luen EI-kuorta, minua alkaa ällöttää. Haluan sulkea kirjan, mutta ei voi sillä tiedän, että se kaikki on totisinta totta. Sellaisia ihmiset ovat. Ja tämä elämä tässä. Vaikka emme haluaisikaan siitä aina tietää.

Toinen kirjalija, jonka kanssa olen painiskellut on Henrika Ringbom. Jokin hänessä tökkii. Jotenkin hän (sekä hänen fyysinen olemuksensa että ulosantinsa että tapa kirjoittaa) vaikuttaa teennäiseltä. Vähän sellaiselta vastakohdalta Artolle. Kuin Ringbomilla ei olisi koskaan ollut elämässään suurempia ongelmia kuin laiha cappucino tai tikku sormessa. Vaikka eihän se ole totta. Kyllä meillä jokaisella on omat ahtojäämme. Hän ei vain taida kirjoittaa siitä. (LISÄYS: Henrikan ahtojäät eivät ehkä vain avaudu minulle. Kyse voi myös olla vastustavan lukemisen taktiikasta: en ehkä edes halua, että avautumista tapahtuisi. Mutta se, Henrika rakas, ei ole sinun ongelmasi).

Nyt tätä näpertäjää odottaa toisenlaiset jäät ja kansalaiset. Viikonloppu kuluu Tallinnassa. Jälleen eräs urheilutapahtuma, jälleen eräät bileet.

Matkalla mukana:

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

Kirjoja ja räkää

2006-03-08T16:06:00.000+02:00

On suorastaan kohtuutonta, että ihminen joutuu sairastamaan kaksi eri flunssatyyppiä peräjälkeen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää lainkaan hajuaistia, eikä ehkä enää nenääkään. Niin kovin olen niistänyt (Pirkan luontoystävälliseen, mutta karheaan wc-paperiin) ja käyttänyt sumutteita helpottamaan yöllisiä olotilojani.

Mutta kirjoja on tullut luettua. Viimeksi Mari Mörön Natsapartio ja Sari Malkamäen Pienet urheat naiset. Kuka vielä väittää, etteivät naisprosaistit (halutessaan) osaa kirjoittaa napakkaa, ironista ja terävän oivaltavaa tekstiä?! Pidin jo Mörön Kiltin yön lahjoista ja Natsapartio jatkaa samalla linjalla. Miten paljon ihmisestä onkaan mahdollista kertoa ilman, että kirjoittaa asioista suoraan. Malkamäen naiset taas polkevat paikallaan jumiutuneen elämänsä kanssa ja sotkevat siinä sivussa ihmissuhteitaan.

Ihmissuhdesotkuista voisi kirjoittaa rivin jos toisenkin. Parasta on pysyä kotona, elää päivästä toiseen ja olla kuvittelematta mahdottomia. Sillä tavalla elämä sujuu mukavan rattoisasti ja ristiriidattomasti.

Eilen yökylään jäi koulutuksessani oleva peikkotyttö T, jonka kanssa rupattelimme elämän kiemuroista ennen nukahtamista. Hän kokee elävänsä jotenkin edesvastuuttomasti ja vailla päämäärää, ihastuen vääriin tai ainakin mahdottomiin ihmisiin. Hyppien sänkyyn hetken mielijohteesta. Muistelin, että sellainen minkäkin olin vielä hänen iässään, vasta Turkuun muuttaneena ja uusien mahdollisuuksien edessä.

Jotenkin vanheneminen tuntuu juuri nyt siltä, ettei mahdollisuuksia ehkä olekaan enää niin loputtomasti. Että ehkä sitä ei enää totea: "tämä ei toiminut, mitä sitten? Ei kun eteenpäin!"
Ei jaksaisi olla enää niin mahdoton ja kepeä (josko koskaan olen sitä edes ollut). Ei jaksa aina aloittaa alusta.

Mutta mitä muutakaan sitä voi?

"who are you now
and who were you then
that you thought somehow
you could just pretend
that you could figure it all out
the mathematics of regret
so it takes two beers to remember now
and five to forget
that i loved you so
yeah, i loved you, so what"

-ani difranco / so what

**
Luvun alla: Paulo Coelho / Alkemisti
Peiton alla: villasukka
Kuulolla: Anin ties monesko levy

Päivien viemää

2006-03-02T15:31:00.000+02:00

Oho! Sanoo hän, joka huomaa taas kerran kuukauden kuluneen vailla päivityksiä. Ja kyllä, hän on edelleen päivittäin töissä koneen ääressä, superhyvän nettiyhteyden päässä, ja silti. Mutta eikö elämä kuljekin juuri siten? Se, mitä ihmisellä on, sitä hän ei osaa hyödyntää ja se mitä hänellä ei ole, sitä hän alati tarvitsee ja kaipaa.

No mutta nyt hyödynnän sen, että olen istunut koko päivän töissä tekemättä juurikas mitään. Miten tämä on mahdollista? No siten, että nyt on periodin viimeinen, tenteille ja muille tärkeille toimille pyhitetty viikko. Opiskelijoita on käynyt koko viikon aikana vain muutama. Myös henkilökunta on kaikonnut aika tehokkaasti kuka minnekin omille teilleen. Täällä pitävät vahtia siis vain toimistosihteerit ja muutamat uutterat tutkijat. Yleisen kirjallisuustieteen väki on kuulemma kaatunut vatsatautiin eikä kotimaisen päädyssäkään näkynyt mitään hurjia aktiivisuuden merkkejä kun toimittelin tänään tenttiasioita.

Voisi tietenkin ajatella, että olen käyttänyt kaiken tämän löysän ajan (kerrankin) tehokkaasti omien opiskelujeni eteenpäin viemiseksi. Mutta mitä nyt suotta. Sitä paitsi jonkinlaista lomaa tässä saa sentään pitää sen jälkene kun on pungertanut itsensä kandiksi asti.

Mitä eliksen elämään kuuluu? Kävin Berliinissä, tulin kotiin, masennuin ja sain flunssan (kumpi tuli ensin, kumpi aiheutti kumman?) ja olen ottanut yhteen pomoni kanssa lukuisia kertoja.

Olen tiedostanut, että minulla on vaikeuksia voimakkaiden persoonien kanssa. Reagoin aina yli tai ali, en osaa olla oma itseni. Se ei ole miellyttämisen halua vaan sitä, etten osaa lukea toista suhteessa itseeni. Lähden liikaa tulkitsemaan ja arvailemaan. Ja vaikka tiedän, ettei toinen oikeasti vihaa minua tai pidä epäkelpona, minuun tehoaa täysin ne voimakkaasti ja räiskyvästi esitetyt mielipiteet ja tokaisut, joiden tulkitsen kohdistuvat itseeni.

Ja sitten aletaan keriä vyyhtiä auki. Ymmärtää. Koittaa käsittää, että jokin lapsuuden trauma siellä takana pilkistelee kun ei ihminen luota omaan arvoonsa. Mutta nämä konfliktit ovat ihan ok niin kauan kun voi luottaa siihen, että ne voidaan puhua auki avoimesti ja rehellisesti. Sitten kun niin ei enää ole, täytyy joko mennä terapiaan tai etsiä uusi työpaikka.

No se terapia nyt voisi olla muutenkin ihan aiheellinen juttu.

Olisi muuten mielenkiintoista joskus tehdä galluppi, että kuinka monta prosenttia opiskelija humanisteista tai taiteen tutkijoista käy kallon kutistajalla. Kun ei opinnot eikä elämä muutenkaan tunnu tulevan valmiiksi. Ja miksi tulisikaan kun meille ei ole mitään paikaa tässä yhteiskunnassa mihin tulla valmiiksi. Korkeintaan koiraksi muiden talutusnuoraan tai Pentti Linkolaksi metsään asumaan ja maailmaa kiroamaan.

**
JK.
Ostin uuden kännykän: Nokia 6060.
Se on tosi ihqu. On vähän samanlainen olo kuin aikoinaan kun sain ensimmäisen CD-soittimeni. Ero kasettinauhurin ja uuden formaatin välillä oli yhtä tajuntaa ravisuttava kuin vanhan ja uuden puhelimeni välinen. Olen jäänyt jo koukkuun kaikkiin uuden Noksuni ominaisuuksiin: kalenteri, tehtävälista, loistavat Java-pelit...

**
Luvun alla:
Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset
Kuulolla: Lumen narina kenkien alla :)

Ja se tipaton

2006-02-01T16:25:00.000+02:00

Olen ollut koko tammikuun lähes täysin holitta. Kolme ykköolutta ja pieni lasi punaviiniä sallittakoon. En ole koskaan aiemmin pitänyt tällä tavalla tipatonta. En oikeasti varmaan koskaan, sitten laillisen alkoiän saavuttamisen jälkeen. Tällä tavalla ajateltuna asia vaikuttaa kummalliselta. Olenko oikeasti koko aikuiselämäni ajan altistanut kehoni alkoholille ainakin kerran kuukaudessa, ainakin yhden olutpullon verran? Olen varmaan.

Ympäristö on suhtautunut osittain hörähdellen tipattomaani. Itse olen sitä mieltä, että oli oikeasti hyvä tutkailla tavaksi muuttuneita tottumuksia.

Juuri nyt tuntuu siltä, että tekisi mieli toisaalta kirmata huurteiselle. Toisaalta taas ei tee yhtään mieli alkoholista seuraavaa pönäkkää ja möhmelöä oloa. Ehkä tästä on hyvä jatkaa. Siten, että jos haluaa ottaa parit hyvässä seurassa niin sitten ottaa. Mutta jokailtainen tissuttelu ja yletön bilekännäys saavat jäädä.

Muuten Detoxini kesti vain reilun viikon. Kahvia olen tosin juonut paljon aiempaa vähemmän (en tosin tänään, sillä nukuin perkuleen huonosti viime yönä). Se on tuntunut hyvältä. Kun saisi moisen litkun juomisen loppumaan kokonaan.

***

Kuulolla: Eva D: För minnenas skull (levy 1, varhaisemmat vuodet)
Luvun alla: useita teoksia. Viimeinkin! mm. kirja käsikirjoittamisesta.

Askel meemien valtakuntaan

2006-02-01T12:50:00.000+02:00

En ole aikaisemmin vastaillut tällaisiin. Tämä on kai näitä blogaajajuttuja, joihin en ole koskaan hoksannut vihkiytyä. Mutta nyt siis neljän kohdan meemi, joka tarttui Saunasiideriltä:

Neljä työpaikkaa (siis palkallista, ennen nykyistä), jotka minulla on ollut elämäni aikana:
-tarjoilija
-lehtienjakaja
-siivooja
-jäätelöpallonpyörittäjä

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
-Tunnit
-Magnolia
-D.E.B.S.
-American Beauty

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
-Helsinki
-Turku
-Alingsås
-Karjaa

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän:
-L-koodi
-Täydelliset naiset
-Teho-osasto (silloin kun se vielä tuli telkasta)
-Strömsö

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
-Englanti (Lontoo)
-Espanja (Gran Canaria)
-Ahvenanmaa (pyöräretki saariston ympäri)
-Norja (Oslo)

Neljä suosikkiruokaani:
-Pizza ja pasta, lähes kaikissa muodoissaan
-Savusilakat
-Kiinalainen/thaimaalainen
-Kasvissosekeitto

Neljä saittia, joilla käyn (lähes) päivittäin:
-Turku Terror
-Kiiltomato
-Turun yliopisto
-Silmänkääntövankila

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
-Nukkumassa omassa pedissä
-Saunassa & avannossa
-Jossain lämpimässä maassa
-Kirjaston lehtisalissa

Neljä blogia, joita mainostan:
-Majakka (onko tämä blogiblogi?)
-Veraja
-TUOTE
-Elämä ja teot (mutta on nyt jäissä)

Tässä tämä kokeilu.

Lyhesti tästä vuodesta

2006-01-03T16:30:00.000+02:00

Turku on saanut ylleen lumipeitteen. Vuosi vaitui kaksin kissan kanssa. En jaksanut mennä minnekään, olla mitään. Mietin millaista on olla yksin, millaista toisen kanssa.

Olemme ja emme L:n kanssa erillämme.

Käyn töissä.

Olen lukenut yhden kirjan.

Maksanut 20 e sakkoa kirjastolle ja ottanut jälleen kerran opikseni.

Vuosi 2006 on alkanut hyvin moninaisilla olotiloilla ja kontakteilla.
Olen saanut uuden vuoden toivotukset monelta eri taholta.

Ryyppäsimme U:n kanssa. Hän oli minulle samaan aikaan vieras ja sittenkin niin tuttu. Miten asiat olisivat jos silloin saaristossa olisimme liikahtaneet toisin? Ja miten, jos emme koskaan olisi tavanneetkaan? Voiko kukaan etukäteen päättää tai tietää kohtaamisiaan?

Olen tehnyt päätöksiä, en lupauksia.

**

Luvun alla: Flykt / Omppo
Kuulolla: Trollabundin (L:n Islannin tuliainen)
Detox: 3

Joulut ja lahjat, ohi on

2005-12-29T15:46:00.000+02:00

Onnistuin loppujen lopuksi viettämään epäjouluisan, mutta silti ruokaisan joulun. Joulurauhan julistamisen jälkeen (vesisateessa, voi luoja näitä turkulaisia) kotiin, siellä tuhtia glögiä (olin shopannut viinaksia hyvin varastoon loppuvuodeksi) ja ensimmäisen oman joulukuusen ihmettelyä (ei koristeita ja epämääräinen jalkaviritelmä, jota Hilkka hyödynsi monella tapaa). Sitten K:n ja Verhon kanssa herkullinen illallinen, johon sisältyi mm. bataattisalaattia ja poron filettä sekä kolme pulloa punkkua.

Yöllä katsoimme Henry Millerin toilailuihin perustuvaa Henry & June -elokuvaa, jossa loistaa nuori ja vielä tuntematon Uma Thurman Millerin vaimona ja Anais Ninin rakastajattarena.

Sain yllätyslahjaksi Kravun kääntöpiirin, jossa oli Saarikosken käännöstyötä koskevia kirjeitä liitteenä. Pitänee tässä joku päivä sukeltaa uudestaan tuohon boheemiin ja synkkään maailmaan. Luen liian vähän, josko lainkaan enää. Kaipaan sanoja, paperin tuoksua ja hiljaisia hetkiä.

Tapaninpäivänä olimme L:n kaveriporukalla humppaamassa. Aiemmin päivällä olin viihdyttänyt lietolaisia tarjoamalla heille sushia ja lepohetken lapsenhoidosta. Siirtyminen ryyppäysmoodiin ei ollut kovin onnistunut. Ilmassa oli muutenkin lopunaikojen tunnelmaa ja provosoiduin L:n moninaisista existä, jotka osallistuivat myös illanviettoon.

Luulen, että peli on tältä puoliajalta vihelletty poikki. Sain eilen kassillisen tavaroitani takaisin. Silloin se aina iskee: kuinka käsittämättömiä ihmissuhteet ja niiden päättyminen ovat.

En osaa olla, enkä tiedä miten oppisin olemaan kaiken tämän keskellä. Pää on kuin seula, sydän jämettyneenä rintaan.

Ulkona on taas pimeä. Olen oppinut päivittämään nettisivuja. Tätä on elämä.

**

Kuulolla: Eva Dahlgren / Lai lai
Luvun alla: omat tuntemattomat/tunteettomat puolet

Joulun viettohon (vai alkoholirappiolle?)

2005-12-23T14:23:00.000+02:00

Viikko on ollut glögin (ja muun viinan) täyteinen. Maanantaina työpaikkaglögit (ei mehua, pelkkää alkoholia). Tiistaina viimeisen seminaari-istunnon päätteeksi alkoholipitoista tarjoilua ja sen jälkeen vielä Portissa muutama olut (olin taas kovin provokatiivisella päällä, huoh.) Uguksen ja muutaman muun tutun kanssa. Eilen joimme täällä duunissa loppuun tiistailta jääneet juomat. Sitten sain Kauppahallissa entiseltä pomolta viiniglögiä ja illalla kotona otin vielä muutaman jallunapsun joulusiivouksen kunniaksi. Olen siis onnistunut olemaan yhden päivän raittiina (vai joinko keskiviikkoiltanakin yhden oluen kotona?).

Viimeiset minuutit töissä ovat käsillä. Olen jollain käsittämättömällä väännöllä onnistunut hoitamaan alta pois kaikki joulumieltä ja lomailua mahdollisesti häiritsevät asiat. Yhdistyksen laskut on maksettu ja työntekijät saaneet joulu/uuden vuoden rahaa tileillensä (tosin postilokerossa luuraa varmaan uusia laskuja). Työasioissa sain viimein aikaiseksi aloittaa inhan kv-kyselyn raportoinnin. Se lähtee keskushallinnolle piinallisen myöhässä, mutta juuri nyt en jaksa uskoa, että mikään tässä elämässä kaatuu siihen.

Siivosin eilen kodin putipuhtaaksi. Aloin kaivata joulua, noin niin kuin koristeiden ja tunnelman puolesta. Ajattelin lainata siivousfirman työpaikalleni lahjoittamaa joulutähteä tuomaan kotiini joulumieltä. Ei sitä täällä kuitenkaan kukaan kaipaa.

Illalla olen menossa L:n ja E:n kanssa katsomaan Harry Potteria. Viimein! Jääkaappi on täynnä ruokaa, pöydällä odottaa kasa kirjoja ja Simisin Lomalla-lisäosa. Kun vielä pääsisin avantoon tässä joku päivä niin elämä alkaisi olla liiankin kohdallaan.

Olemme käyneet L:n kanssa paljon keskusteluja (tai minähän en paljon ole keskustellut ja siitähän kaikki johtuukin) suhteemme suunnasta. Nyt on kuitenkin levollinen mieli sen suhteen, että vietämme joulua osittain yhdessä. Katsotaan siitä sitten, että mitä me oikein toisiltamme ja itseltämme haluamme ja odotamme.

Sain C:ltä viestin, että hänen suhteensa ei kantanut. Pyristelyä siis sielläkin. M on kutsunut luokseen uudeksi vuodeksi. En todellakaan tiedä mitä tehdä. Ehkä vedän vain oven perässäni kiinni ja hautaudun kotiini koko loman ajaksi.

Nyt kirkon nurkalle havuja nyyhkimaan (ei kun siis nuuhkimaan...taas F-lipsahdus). Josko sieltä irtoisi vähän joulumieltä mukaan?

**

Luvun alla: ei vielä mitään, mutta kohta...!
Kuulolla: Stella / Kuuntelija

Missä on luentosali X?

2005-12-08T13:07:00.000+02:00

Eilen, jo pidempiaikaiseksi pelkäämäni alakulo, vaihtui kohtuullisen positiiviseen olotilaan, joka on jatkunut tänäänkin. Syksyn rutistuksen aiheuttama olotila alkaa ilmeisesti helpottaa vähitellen.

Työpäivät menevät ohi aika hulinalla. Tuntuu, että toimistotyössä ei saa päivittäin aikaiseksi kovinkaan montaa konkreettista asiaa, mutta silti päivä kuluu jonhonkin. Epäilen, että ajan hukkaamisen tuntu liittyy jotenkin viime sunnuntain Hesarissakin esille otettuun seikkaan: työajan katkonaisuuteen, hektisyyteen ja limittäisyyteen. Joku keskeyttää meneillään olleen tehtävän vähän väliä. Se kuuluu tietty asiaan, toimistossa kun ollaan. Silti se aiheuttaa tunteen siitä, ettei mitään saa valmiiksi ja että nurkan takana vaanii aina jokin tekemätön, tärkeä ja yllättävä homma.

Puhuin eilen äitini kanssa joulusta. Hän ei oikeasti vaikuta harmistuneelta siitä, etten luultavasti vietä joulua hänen kanssaan. Sen sijaan hän kehoitti minua kiinnittämään ruokavaliooni huomiota. Olin hänen mukaansa kuulemma lihonut sitten viimenäkemän. Pöh. Painan tasan saman verran kuin viime vuonna samaan aikaan. Saahan ihmisellä nyt olla talvi- ja kesäpano erikseen. Kommentin kunniaksi paistoin kananmunan ja kolme kananugettia.

Tuhdista ilta-ateriasta huolimatta jaksoin kuitenkin raahautua treeneihin. Pyörällä. Varissuolle. Tällä kelillä. Ja treeneissä oli todella kivaa. Olin omaan suoritukseeni keskivertoa tyytyväisempi. Onnistuin asioissa, joissa en ole kovin paljon onnistunut (kuten upside-heittojen kiinniotto, jossa olen varsinainen mämmikoura). Sain myös useaan otteeseen kannustusta ja kehuja. Lisäksi oli todella luonteva olo L:stä: olimme samassa joukkeessa (hän on usein sanonut, että jännittää minun kanssani treenaamista). Typerää ehkä, mutta kylläpä tuli hyvä mieli. Fiilis on siis mitä mainioin ottaen huomioon, että lähden huomenna kymmenen vuoden tauon (!) jälkeen legendaariseen NSUT-turnaukseen :)

Lopuksi vielä kahvipöytäkeskusteluja. Tässä työssä joutuu välillä vastaamaan mitä kummallismpiin tiedusteluihin ja kysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteeni alkusyksystä kun uusi opiskelija (miespuolinen) tuli kysymään minulta, että missä on luentosali X. Vastasin siihen, että X on siinä isossa rakennuksessa mäellä, johon hän, että mutta mikä niistä. Minä: että no X vai tarkoittako hän kenties jotain muuta X-salia? Hän: no X. Ja minä: no niitä Xiä on aika monta täällä mäellä. Käytyämme tovin edellämainittua dialogia tajusin, että hän luuli X:n tarkoittavan määrittelemätöntä lukua eikä tiennyt, että yliopistonmäellä luentosalit numeroidaan roomalaisittain...

Hehheh. Lisää hauskoja (?) anekdootteja kysyvien ongelmista seuraa ehkä myöhemmin.

Vielä hetki hommia ja sitten etsimään pelishorteja viikonlopun koitoksiin.

***

Luvun alla: -
Kuulolla: Burp. (iltapäiväkahvi)

Talven tuntua

2005-12-05T14:04:00.000+02:00

Ulkona on pikkupakkanen. Aamulla oli vielä pimeää ja mustaa, nyt lunta leijailee hiljaksiin maahan. Ovat luvanneet pakkasta, joten toivottavasti valkeus pysyy luonamme :)

Lounastauolla puhuimme tänään peloista ja masennuksesta. Jaoin, ehkä, yhden ihmisen huolen kertomalla, että itsellänikin on ollut jo pitkään patti toisessa rinnassa. Olen elänyt sen, ja aina välillä pintaan kumpuavan pelon kanssa, jo vuosia. Totta kai sitä välillä pelkää. Punnitsee onko parempi puristella rintojaan säännöllisesti vai nimenomaan samasta syytä olla puristelematta. Että ei tietäisi, että voisi muka unohtaa. Pitää vain elää sen mukaan, että se ei ole vaarallista. Ei ainakaan niin kauan kunnes toisin todistetaan. Mutta muistan kyllä sen kamalan tunteen, vatsaa jäytävän pelon, ennen kuin pääsin ekaan ultraan. Kierin sängyssäni ja tunsin, aivan varmasti tunsin, kuinka syöpäsolut suorastaan kohisivat kehossani. Eikö niin, että jo pitkään tuntemani väsymys, flunssat ja muut oudot oireet liittyivät tuohon pieneen pattiin? Eikö niin, että tähän päättyisi pateettinen pieni elämäni, pyristely vailla tulosta.

Ja sitten seurannassa ollessa sitä sai oppia luottamaan siihen, että joku toinen sanoo jotakin, joka koskee sinun elämääsi eikä sinulla ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa siihen. Mutta mitä jos lääkäri olikin väsynyt tai kiireinen. Yksi rinta, yksi tyttö. Mitä sen nyt on niin väliä? Tai kuinka raivostuttavaa olikaan kun kaksi lääkäriä ei päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mikä hoitolinja olisi paras. Toinen sanoo, että leikataan ja toinen ei suostu leikkaamaan. Ja minä sitten siinä välissä.

Vietin eilen päivän kokonaan itseni kanssa. Tai no olihan lapsi tietenkin läsnä myös. Pidimme äiti-tytär -päivän: hän sai paljon sylihoitoa, hiekkavadin puhdistuksen, ulkoilua ja pakkasesta kalaa. Kävin myös pitkästä aikaa salilla. Vuosi on mennyt käsittämättömän nopeasti. Viime joulukuussa puhkuin tarmoa uuden kuntosalijäsenyyteni (ja elämän) vuoksi. Painoin silloin tasan saman verran kuin nytkin. Haluan ajatella, että olen kehittänyt vuoden aikana lihaksiani -joten tosiasiassa olen lahtunut läskirintamalla mitattuna :).

Viikonloppuna oli Lintujen pikkujoulut. Aika laimeat, sillä kaikki iloisimmat ja omaperäisimmät pikkulinnut olivat muualla. Join paljon glögiä ja semivittuunnuin. Tässäkö tämä taas on, elämä ja ystävät. Provosoiduin ja provosoin T:tä. Hän on niin lapsi. Ihmettelevä lapsi, jota elämä ei ole ilmeisesti juuri kolhinut. Puhuimme avioliitosta ja hän ei, oikeasti, ollut koskaan ajatellut sitä yhteiskuntakriittisesti. Hänelle se oli vain tapa ilmaistaa tunteitaan toista ihmistä kohtaan muiden edessä. Minusta oli niin käsittämätöntä, että joku voi elää niin autuaassa tilassa, että näkee kirkon vain kauniina näyttämönä eikä pohdi mitä koko järjestelmä kantaa mukanaan. En halua kyseenalaistaa heidän avioliittoaan. Mutta olen salaa tyytyväinen itseeni jos herätin T:ssä edes pari uutta ajatusta. Että toisinkin voi olla. Esitin hänelle mm. seuraavan kysmyksen: luuletko, että ajattelisit asiasta vähän toisin, jos olisit homo. Hän oli hiljaa. Ei ilmeisesti ollut koskaan ajatellut asiaa. Vaikka tuntee monta homoa. Niin itsekeskeisiä ihmiset, sellaiset hyväntahoisetkin kuin T, ovat. Tai ehkä juuri ne hyväntahtoiset ovat kaikkein hölmöimpiä? Puijattavissa mukaan yleisesti hyväksyttävään leikkiin.

Kirjoitin pitkästä aikaa myös arvostelun. Sallan uudesta kirjasta. Jees kirja, mutta siitä olisi ajan kanssa saanut paljon paremman/laveamman. Nyt se oli kuin hampurilainen: hyvää nopeasti nautittuna. Ehkä vatsanväänteet seuraavat perässä?

Olen ajatellut hakevani arvostelijaliiton jäsenyyttä. Pääsisi näyttelyihin jne. ilmaiseksi...Myös Berliinin filkkarit lähestyvät. Ensi viikolla pitäisi tosissaan miettiä milloin sinne menisin.

Huomenna vapaata. Hyvää ruokaa, filmejä (Tuntematon sotilas!) ja kotona oleilua :)

***

Luvun alla: Judith Butler / Giving An Account of Oneself (artikkeli ensi viikon seminaariin...)
Kuulolla: Stella / Piste (ihastuin _Idolsissa_, ostan ehkä omaksi talvilevyksi?!)

Töitä

2005-12-01T13:51:00.000+02:00

Pakko kommentoida lyhyesti. On juuri vahvistunut, että olen saanut elämäni ensimmäiset vuoden kestävän, kokopäiväisen ja kokopalkkaisen pestin. Ja olen vasta 28 v. Ja minulla on vielä jäljellä opintotukea.

Tämähän on lähes käsittämätöntä nykymaailmassa.

Oi onnea.

Ei muuta.

Elohopean paluu

2005-12-01T11:26:00.000+02:00

On kulunut aivan järjettömästi aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Syynkin olen jo maininnut jokin blogisivu sitten. Armoton työputki alkoi Turun kirjamessuista ja päättyi viime viikonlopun Vinokinoon. Tosin tekeminen ei ole loppunut suinkaan viime viikonloppuun. Tällä viikolla piti olla taas jotakin ajatuksia esitettäväksi kahdella kurssilla. Lisäksi olen ollut viimeisen viikon kokopäivähommissa ja sanotaanko nyt, että eron kyllä huomaa. Elämä tuntuu tällä hetkellä selviytymistaistelulta, paperikasasta toiseen.

Kotini on ollut kylmänä jo useamman viikon. Olen juuttunut L:n luo, joka asuu käsittämättömän kätevän etäisyyden päässä duunista ja on pitänyt huolta lapsestani hyllunmyllyn keskellä. Pelkään jo pahinta, ovatko kasvini heittäneet henkensä. Tunnen olevani nomadi, missä on kotini? Olen alkanut vieroksua kotini uudelleenhaltuunottoa. Ja toisaalta en tunne kuuluvani L:n luoksekaan. En vain osaa ajatella asuvani siellä, oikeasti. Tänään tai huomenna aion pakata reppuni ja kissani (joka on tuloksekkaasti tuhonnut L:n irtaimistoa, mitä syvästi häpeän) ja suuntaan omaan majaani. Otan sen halutuun hetki hetkeltä, kuullostellen.

Odotan joulua. Mutta ehkä eri merkityksessä kuin moni muu. En koe, että minun pitäisi viettää joulua. En ole edes vielä päättänyt missä olen silloin. Joulu merkitsee minulle tänä vuonna (toivottavasti) lunta, valoa, lämpöä, hyvä tuoksuja ja makuja. Kiireetöntä hetkeä. En ole koskaan ollut mikään joululahjaihminen. Siis siinä mielessä, että kaikille pitää olla lahja ja itselleni myös. Toki pidän lahjoista, mutta muuten suhteeni lahjapanikointiin on hyvin etäinen.

Töissä on tänään pitkästä aikaa rauhallista. Luulen jopa voivani lähteä ajoissa pois. Ilalla on vielä treenit. Kyllä, pelaan yhä. 18.12. on ensimmäinen SM-divari koitos! Kapteenimme sanoi, että jäsennumeroni oli löytynyt liiton arkistoista, vuodelta 1996 :) Treenaamisen suhteen on hyvä olo. Tunnen olevani jo jollain tapaa osa jengiä. Lisäksi hyvältä tuntuu se, että osa tietää jo ihan (?) avoimesti meidän olevan pari.

Pitää purkaa lisää ajatuksia viime kuukausien tapahtumamyllystä. Kaiken kaikkiaan kaikki on onnistunut kuitenkin hyvin, jopa yli odotusten.

Nyt kuitenkin syömään ja ehkä suunnittelemaan talven ensimmäistä avantohetkeä.

***

Luvun alla: Salla Simukka / Viimeiset
Kuulolla: toimiston hiljaisuus

Ystäviä ja kirjoja

2005-10-06T13:45:00.000+03:00

Jokin aikaa sitten, ei niin montaa viikkoa edes, eräs ystäväni yllättäen soitti. Hän oli muuttanut Tampereelle ja aloitanut uudet opinnot valaistuksen ja äänen maailmojen parissa. Yhtenä päivänä huomasin kaipaavani häntä. Hänen avoimuttaan, yllätyksellisyyttään. Lapsekasta mieltä. Kykeni ja uskoi mihin vain halusi.

Hän siis soitti ja kysyi maistuisiko lasillinen viiniä. Hetken päästä ovikello soi. Pimenevästä syyskuun illasta ilmestyi nainen vetäen puista tiikeriankkaa perässään vetäen. Joimme lasilliset viiniä ja vaihdoimme kuulumiset. Sain kutsun Tampereelle: peti lettuaamupalalla tarjolla. Koska vain. Tällainen on ystävyyttä, tunnetta, jota osaa arvostaa. Et ole ongelma, olet aina tervetullut. Olet spontaanien ideoiden kohde ja toisinaan myös lähde. Voit lähteä ulos syksyiseen ilmaan ja kahistella lehtikasoja. Lukea pätkän runoa, sanoa kaipaavasi toisen olemusta, joka viestittää kuinka hyvin asiat kuitenkin ovat.

Toinenkin ystävä kävi ja jakoi hetken kanssani. Kuuntelin hänen terävää ja nasevaa puhettaan tositv:stä. Miten mikään ei ole yksiselitteistä - vain tyhmillä tai kopeilla on varaa sanoa tietävänsä mikä on turhaa ja tyhjänpäiväistä. Kaikki liittyy kaikkeen, kaikki kertoo jostakin. Eikä typerintäkään ajatusta saisi väheksyä. Mekin joimme lasilliset ja ihmettelimme tunnin ajan elon suuntaa ja tahtia. Juoksimme yhdessä viimeiselle junalle. Toivotin onnea takkasuunnittelun kurssin kanssa ja voimia syksyn putkeen. Pian hän mittailee Cannesin katuja ja koittaa haistaa mikä voisi olla seuraava suuri hitti.

Tänään olen menossa moneen paikkaan. Tarvitsen Eppu Nuotion Neitsytmatkan. Päivystän lehtivaraston vartijana ja toimitan Kirjamessuille Lumoojia. Ihmettelen kirjoja ja kirpeän syysilman ihanuutta. Tapaan illalla kolleegoja, mutta myös yhden ystävän. Sellaisen, jonka vien lopulta kotiini ja jaan hänen kanssaan illan.

C laittoi minulle viestin. On matkalla Taiwaniin, filkkareille. Koska ja miten pääsisin Tukholmaan, häntä näkemään?

Jos vain lähtisi, jättäisi kaiken. Sanoutuisi irti. Kokeilisi mitä tapahtuu jos vain päättää lakata pelkäämästä kaikkea ja kaikkia.

**
Luvun alla: Eppu Nuotio / Onnellinen loppu
Kuulolla: Lehdet rapisevat jaloissa.

Pyörään loikkaamisen houkutus?

2005-09-29T13:55:00.000+03:00

No niin. Taas on käymässä niin, että elämässääni tulee liikaa liikkuvia asioita. Kokouksia joissa istua, tapahtumia, joita järjestää. Byrokratiaa, koulutusta. Haaveksin paluusta opiskeluaikojen alkuun. Toisenlaisista päivistä. Ajasta kirjan rauhaisaan lukemiseen.

U kävi Turussa, sai viettää laatuaikaa lapsensa kanssa. Oli mukava nähdä, vaikka ilmassa olikin hieman nostalgisoinnin tuntua. Tärkeät ihmiset ovat kuitenkin tärkeitä, vaikka elämä muuttaisikin suuntaa. Kyllä sitä miettii valintojaan, pettymyksiä ja mihin tässä ollaan menossa. Kaipaan myös saarta ja merta. Ehkä vielä pääsen sinne, siihen tilaan.

Ulkona on tavattoman kaunista. Puut ovat väreissään ja ilmassa on kirpeyttä. Eilen tuli L:n kanssa puoli vuotta täyteen: näkemistä, kokemista. Kaunis ihminen.

Viikonloppuna on tarkoitus mennä Helsinkiin viettämään laatuaikaa äidin kanssa. Vien Hilkan sinne hoitoon, pois lokakuun jaloista, jotka etenevät kuumeista tahtia. Pian on messut, klubit ja seminaarit. Sain muuten ensimmäisen haastattelukeikan. Saa nähdä mitä osaan olla mieltä dekkaristista kun en dekkareita juurikaan lue.

Ehkä elämä on. Kiireisiä hetkiä paperiajatuksesta toiseen ja takaisin. Teen tämän osani, tiedän mihin pystyn. Illalla kävelen joen rantaan ja ajattelen savuntuoksuisia ajatuksia.

**

Luvun alla: njet.
Kuulolla: njet.

Jalat ja pää

2005-09-15T11:42:00.000+03:00

Paluu arkeen? Kuukausi suhahti ohitse huomaamatta ja mitään en ole ennättänyt (vaiko jaksanut?) siitä kertoa.

Eilen oli huisi myrsky. Pyöräilin sitä uhmaten ensimmäisiin "oikeisiin" Ultimate-treeneihin seitsemään vuoteen (about ja tuokin kuullostaa jo aika kauhealta). Täytyy todeta, että vuodet olivat kullanneet muistot ja totuus oli karua kerrottavaa. Olen vanha, veteraani. Ultimate on fyysisesti äärettömän rankkaa. Lisäksi rankkaa on henkisesti. Menet paikalle: sinua tuijotetaan pälyilevin ja epäilevin katsein. Sinulle ei puhuta, sinua testataan. Ainoa, millä voit saavuttaa jonkinlaisen hyväksynnän on pelitaitosi. Niin sinut, arvosi, punnitaan. Mutta luulen, että pärjäsin suhteellisen hyvin. Lunastin alkupaikkani.

Katsotaan sitten mihin asti se riittää, mihin minä riitän. odotan kuitenkin innolla huomisia treenejä.

Sillä välin palauttava lenkki, hetki kissan kanssa ja hyvää luettavaa.

Tentissäkin olen käynyt ja hyvin pärjännyt. Gradu sen sijaan ei ole vielä paljastanut minulle muotoaan. No aikaahan on ja elämää. Ja ensi viikolla alkaa seminaari.

ps. Vib on Nykissä. Olen kade.

**

Luettu:
Peter Englund / Kirjoituksia nollapisteestä,
Umayya Abu-Hanna / Nurinkurin
Luvun alla: Marginaalista muutokseen / Toim. Rojola & Ahokas
Kuulolla: tuulen suhina ja sateen ropina.

Paluu arkeen

2005-08-08T14:39:00.000+03:00

Arki ei ole tylsää! Arki on elämän turvaverkko, joka pitä ihmispolon edes jotenkuten raiteillaan.
Näin ajattelen ensimmäisen työviikkoni jälkeen.

Yliopisto uinuu vielä rauhaisasti. Kirjastot palvelevat rajoitetuin aukioloajoin. Assarilla ei ole jonoa.

Opiskelijat sen sijaan alkavat vähitellen aktivoitua. Tai ehkä tämä koskee vain oppiainettamme, jonka opiskelijat ovat muutenkin keskivertoa valveutuneempia? Yritän neuvoa parhaani mukaan, vaikken ymmärräkään luultavasti tutkintouudistuksesta enempää kuin muutkaan. Ulkona on satanut koko päivän. Kökötän ylitöissä siinä toivossa, että sade hieman hiipuisi ja pääsisin kotiin kastumatta täysin.

Viikonloppu sujui ihanan leppoisasti. Etenkin kun perjantaisessa tentissä uskoin jopa tietäväni mistä kysymyksissä oli kysymys. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen täynnä opiskeluintoa. Opintojen loppuunsaattaminen tuntuu olevan käsinkosketeltavan lähellä. Pieni rykäisy vaan ja olen gradua vaille (iik!) valmis. Juuri nyt tuntuu siltä, että haluaisin todellakin vain normaaliin työelämään. Jotain turvallista ja säännöllistä. Keskivertotulot, että voisi käydä joskus ulkona syömässäkin.

Löysin toissapäivänä Hirvensalosta hyvän vattupaikan. Peukalonpäänkokoisia marjoja on nyt monta rasiaa pakastimessa säilössä talvea varten. Katsoin MM-kisojen avajaisia marjoja peratessani (jos jonkinlaista ötökkää oli tullut kannettua metsästä kotiin). Lasse Virenin juostessa stadionille herkityin ja tunsin ulpeyttä suomalaisuudestani. Olen loppujen lopuksi kyllä aika isänmaallinen ihminen. Ilman kisahuumaakin.

**

Luvun alla: J. K. Rowling / Harry Potter ja Feeniksin kilta
Kuulossa: Ani di Franco / Educated guess

PA

2005-07-27T14:06:00.000+03:00

En ole eläessään ollut näin pa. Siirsin juuri toiselta tililtäni 0,68 eur toiselle tililleni, joka oli miiinuksella saman verran. Yhteensä minulle jäi varoja nostettavaksi 0,01 eur. Odotan perjantaita, jolloin tilille pitäisi rapsahtaa lomakorvauksia yliopistolta. Ottaen huomioon, että kyseessä on valtion lafka en voine odottaa mitään massiivista rahavirtaa...Hyvä sekin, että korvaukset ylipäänsä maksetaan.

Ihmisen tulisi olla iloinen pienistä asioista. Kuten siitä, että jo toista viikkoa jatkunut rahattomuus ei ole silti estänyt minua tekemästä asioita. Lisäksi kesävatsani on saanut hyvin kyytiä niukalla ruokavaliolla, jonka olen osaksi hankkinut suoraan pellolta (kyllä, kävin yksi päivä kitkemässä rikkaruohoja L:n ja sen siskon palstalta ja poimin palkkioksi mukaani hieman syötävää). Ruoan hankkiminen tuolla tavoin tuotti kummaa alkukantaista tyydytystä.

Festivaali edistyy tuskaisan tahmaisesti. Mutta tänä vuonna en murehdi edellisten vuosien tapaan. Onhan tässä vielä aikaa...Ja mitä parasta, saamme luultavasti taas kerran huippuleffoja näytettäväksi.

Katsoin muutama ilta sitten Tunnit (The Hours) uudestaan. Se on käsittämättömän vaikuttava elokuva. Purshkadin vuolaisiin kyyneliin monessa kohtaa (oma elämäni harvoin saa itkemään tuolla tavoin). Kun voisi joskus luoda jotakin sen kaltaista, voisi olla onnellinen nainen. Lainasin kirjastosta muutaman opuksen koskien käsikirjoittamista. se on minulle täysin tuntematon maa, muutoin kuin katsojan näkökulmasta. Tiedän mitä haluan nähdä, mutta kuinka kirjoitetaan paperille? Lainasin Woolfin Mrs. Dallowayn. Mielenkiintoista kuinka Cunninghamin kirjoitus linkittyy niin moneen asiaan siinä. Mrs. Dallowayn työnimi oli muuten The Hours.

Menen tänään Turun kesäteatteriin katsomaan Veljeni Leijonamieltä. Yksi ainoa toive on: että ei sataisi. Huomenna lähden Lietoon katsomaan "kummipoikaani" ja vanhaa taloa. Innolla odotan miten kumpainenkin on muuttunut. Sitten edessä on viimeinen viikonloppu vailla työ iettä.

Haluaisin päästä Stokikseen ja nähdä C:n . Jutella kaikessa rauhassa elämästä, taiteesta, ihmisistä. Mutta se taitaa olla liian suuri toive. Ei ole rahaa ja C vaikuttaa siltä, että hänellä on kosolti töitä.

Suhteeni pohdiskelu L:ään on saanut uusia käänteitä. Hän on onnistunut saamaan minut tuntemaan itseni haavoittuvaiseksi. Kierimään yksin sängyssäni ja miettimään levottomia, mustasukkaisiakin asioita. Joka tapauksessa, en tiedä pidänkö siitä tunteesta, että olen kiinnittynyt johonkunhun. Pohdiskelut tuottivat hyvääkin tulosta: sain kirjoitettua pitkästä aikaa jotain uutta ja myös käytyä läpi vanhoja tekstejä. Harmittaa, että juuri kun olen pääsemässä sellaiseen mielentilaan, jossa olisi tilaa ja tahtoa kirjoittaa, alkavat työt.

Mutta kuten eräs tunnettu sarjakuvapiirtäjä minulle kerran yksissä bileissä sanoi, että ei pidä odottaa, että tulisi aika tehdä jotain luovaa vaan se aika pitää ottaa itse. Josku- ja sitkupuhe on ikävintä kaikista.

Nyt salille ja sitten tenttiinlukua Vaakiksella.

**
Luvun alla: Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Kuulolla: YleX, jonka löysin taas pitkästä aikaa

Loman loppu häämöttää

2005-07-25T10:37:00.000+03:00

Pakotan itseni jo tottumaan aikaisiin heräämisiin. Se on tuskallista. Työt alkavat taas ensi viikolla. Aih ja voih.

En ole aikoihin herännyt klo 8. Se tuntuu tällä hetkellä fyysisesti enemmän klo 5:ltä. Toisaalta, katsoimme eilen L:n kanssa In America leffaa reilusti yli puolen yön (ihan keskihyvä leffa, muutama ylilyönti. Ihanat lapsinäyttelijät).

L oli lauantaina häissä, joihin minunkin alun perin piti mennä. Jänistin tilaisuudesta, ei vain tuntunut siltä, että halusin olla jossakin noin tärkeässä tilanteessa pariskuntana. Kun en tällä hetkellä oikein tiedä haluanko olla pariskunta (vaikka käytännössä kai sitä jo olen). Olenkin jänistäjä. Niin kauan kun en määrittele jotakin, minun ei tarvitse sitoutua määritelmän mukaiseen käytökseen ja vastuuseen. Voi aina vain sanoa "eihän me seurustella". Mitä tämä tällainenkin on, ei mitään järkeä. Ehkä vielä enemmän kyse on kuitenkin siitä, että näin vältän pettymyksen ja epäonnistumisen tunteet. En voi epäonnistua kumppanina, tulla jätetyksi niin kauan kuin en seurustele. Olen onnistunut vakuuttamaan itseni tämän ajattelutavan vapauttavasta vaikutuksesta. Mutta itsepetostahan tämä on. Tuleepahan sitäkin taas kokeiltua.

Kokeilin äsken ladata kuvaa blogiini. En onnistunut. Aivot eivät ole muutenkaan oikein toiminnassa. Päätin, että eilen sai olla vika lorvailupäivä ja tänään on pakko alkaa harjoitella järjestäytynyttä työskentelyä syksyä varten. Olen nyt saanut sen pitkän ja aurinkoisen löhölomani, josta vuosia haaveilin. Nyt pitäisi sitten näyttää, että minusta on toiseenkin ääripäähän. Opiskelemaan tomerasti tämä syksy, jotta voin keväällä keskittyä mahdollisesti graduuni, jonka aiheen kanssa olen täysin tuuliajolla. Täytynee mennä proffan juttusille heti kun vain ilmaantuvat mäelle.

Äiti on tulossa viikonlopuksi Turkuun. Tuo Hilkan mukanaan (johon kerkesi jo kiintyä suunnattomasti, ja hetken jo mietinkin olisiko kissani parempi äitini jakamattoman huomion kohteena). Luulen, että esittelen L:n hänelle. Jos minä ensin, niin ehkä L sitten uskaltautuu perässä? Tämä tosin olisi juuri sitä suhteen vakiinnuttamista mistä en mukanas ole varma. L:n sisko ainakin vetosi, että jos minut esitellään vanhemmille, se tarkoittaa, että seurustelemme.

Niin miksi ei? Miksi ei seurustelisi. Jos se sitten ei kestä niin mitä sitten?

Sain muuten viimein suoritettua (kahden vuoden piinallisella etanoimisella) luovan kirjoittamisen perusopinnot loppuun. Jee. Toisaalta tuntuu siltä, että valmistuminen alkaa olla reaalisesti yhä lähempänä. Toisaalta taas tulee sellainen olo, että haluaisin aloittaa vaikka kuinka monta uutta sivuainetta. Ihan hyvä vaan, että tätä kirmailua tullaan rajoittamaan valtion taholta.

Nyt koitan katsoa mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen ensi viikkoa.

**
Luvun alla: Harry Potter ja Liekehtivä pikari (niin ja tietty ne tenttikirjat...)
Kuulolla: ei ole.

PRRkele

2005-07-19T14:05:00.000+03:00

Yliopiston määräaikaisten työsuhteiden ihanuuksia, osa 1.

Osa-aikainen pätkätyöni loppui kesäkuussa. Tietämättäni minut on ATK-keskuksessa siirretty johonkin yliopiston työntekijöiden ATK-kategoriaan (vaikka samaan aikaan olen myös yliopiston opiskelija). Työsuhteeni loputtua ATK-keskus yksinkertaisesti oletti, ettei minulla ole enää mitään tekoa kys. lafkassa ja terminioi käyttäjätunnukseni. En siis pääse sähköpostilleni. Pelkään jo valmiiksi, että ovatkohan he myös deletoineet kaikki tiedostoni kovalevyltä...

Huvittavinta hommassa lienee se, että työsuhteeni jatkuu taas elokuussa...Kuukauden katkon takia siis olen nyt sähköpostipannassa. Minusta tuntuu, että olen joutunut instituution ja järjestelmävalvojien mielivallan kohteeksi. Kai minulle nyt sentään voisi ilmoittaa, että minut on siirretty johonkin eri käyttäjäkategoriaan tai vaikkas vaan vihjata, että by the way, aiomme lakkauttaa sähköpostisi...

Noh. Nyt voin vain odottaa kuumeisesti, että tunnukseni on jälleen aktivoitu ja pääsen lukemaan postejani. Etenkin kun tiedän, että siellä odottaa maili C:ltä. PRRkele! C on ollut Göteborgissa kuvaamassa (mitäköhän?). Minä taas reissullani ympäri Suomen. Jostain syystä tällä hetkellä tuntuu aika vieraalta ajatukselta nähdä häntä. En minä enää muista mikä hänessä oli niin erikoista siellä Oslossa. Ja L:stä on alkanut tulla minulle yhä tärkeämpi ihminen. Pelottavankin tärkeä.

Olimme L:n kanssa Lappeenrannan seutuvilla mökkeilemässä viisi päivää. Paljon puhetta, erilaisia seurapelejä, kohtuullisesti juomaa ja kuuntelussa Etelä-Karjalan radio, joka punastutti meidät useaan otteeseen pikkutuhmalla otteellaan. Mahtavat ilmat ja yksi parhaista saunoista, missä olen koskaan ollut. Rusketukseni alkaa olla jo ennätyksellistä tasoa. Kuten myös vatsanympärykseni, joka näkyvästi tiedottaa lomailun haittapuolista. Jahka pääsen takaisin Turkuun (olen taas liikenteessä, tällä kertaa Hesassa) alkaa kyllä todellinen kuntokuuri ja olutlakko.

Pääsen tänään M&M:n kyydissä Turkuun. Tulevat ihastelemaan kesäkaupunkia pariksi päiväksi (toivottavasti ei nyt sada koko aikaa..). Toin Hilkan eilen äidilleni hoitoon ja voin siis nauttia loppulomastani vapain mielin.

Olen lukenut Nuutisen perheen kesämatkapäiväkirjan Silmänkääntövankilasta. Mahtavia kuvia, mahtava meininki. Hitsi mitä tyyppejä, juuri nyt haluaisin halata heitä kaikkia. Nuutiset ovat tämän kesän jälkeen elävä legenda, kadotettu menneisyys ja muistojen tuoksu. Nuutiset ovat tarina, jollainen me kaikki haluaisimme hetken olla.

Tänään siis takaisin Turkuun ja illalla ehkä Vaakikselle Jazzia kuuntelemaan jos M&M intoutuvat.

Tahtoisin tehdä listan kesän pikkutuhmista biiseistä, joita tuntuu soivan joka radiossa.

LISÄYS: Olin siis eilen V:n ja P:n grillibileissä Suokissa. Sää oli mitä suosiollisin ja ruoka ja juoma maittavaa. Tunnelma kansainvälinen: yksi japanilainen, yksi puolijapanilainen ja yksi britti. Puhuimme Potter-kirjojen maailmasta (britti oli metsästänyt uutta kirjaa lentokentältä matkallaan Suomeen) ja havaitsimme myös, että juhlien osanottajista 4 oli ollut sattumalta Lontoossa juuri pommiiskujen aikaan. Maailma on pieni ja hyvä tuuri todellinen onni.

***

Luvun alla: Feministejä - aikamme ajattelijoita (tenttikirja..)
Kuulolla: kirjastohuoneen koneiden naputus.

Kesä-matkalla

2005-07-10T12:27:00.000+03:00

Olen yhä matkalla Oslon jälkeen (joka oli by the way aivan mahtava reissu ja siitä siis ehkä jonkinlainen raportti myöhemmin..?).

Oslosta Turkuun 26.6.

Turussa viikon, josta kaksi päivää töissä.

Turusta Hesaan sunnuntai-iltana Amalian vahdiksi. Kaksi hiljaista ja viileää kesäiltaa Tapanilan taivaassa. Puutarhan kastelua. Seikkailua netissä ja oman elämän pohtimista. Olen saanut sähköpostia C:ltä Ruotsista. En tiedä mitä ajatella siitä tai ihmissuhdeasioideni yleisestä kehityssuunnasta.

Raahaan rinkan kahdeksi vuorokaudeksi seuraavaan lähiöön äitini luo. Saunomme, emme juurikaan puhu. Tähän on elämässä tultu. Niin tärkeä ihminen kuin hän onkin, en osaa olla yhteydessä häneen. Enkä keksi miten kummassa asian voisi muuttaa.

Käyn uimassa lapsuuteni rannalla, Pikkukoskella. Olen juuri kuivattelemassa itseäni kun alkaa rankkasade. Ja raekuuro. Värjöttelen lasten liukumäen alla uimapukusillani. Yllättävät tilanteet tuntuvat yhdistävän ihmisiä.

Lähden 7.7. Tampereelle, jossa tapaan Mr M:n. Testaamme teatterin esitystekniikkaa ja stressaamme monesta asiasta (mm. esittämiemme elokuvien tasosta). Tuleeko tänne ketään, kiinnostaako ketään? Mutta ihmisiä tulee. Ei tarpeeksi, mutta tulee kuitenkin. Näytämme elokuvia. Majoitumme Mr M:n tutun luo. Hänen äitinsä asunnossa on lukuisia huoneita.
8.7. homma on ohi. Tapaan Billin Tukholmasta. Miten joku voikaan olla tuossa iässä yhä noin innokas, energinen ja uskoa siihen, että asioihin voi aktivismin kautta vaikuttaa? Tunsin itseni hetkeksi hyvin kyyniseksi. Mutta Billin energia ja kokemukset ovat innostavia.

Menen illalla Klubille naistenbileisiin. Paikka on tupaten täynnä naisia. Saan kimppuuni ihailijan ja koska olen juonut tunnissa vartin viinaa en jaksa välittää. Olen vaan. Jossain vaiheessa hukkaan ihailijan, mutta ei se mitään. Oli ja meni. Hyvä suutelija. Juttelen miljoonan ihmisen kanssa ja sitten törmään ihmiseen, jonka olen tavannut viimeksi kymmenisen vuotta sitten. Olin silloin varhaisteini ja salaa ihastunut häneen. Vaikka en ymmärtänytkään kuinka se voisi olla mahdollista sillä olimmehan molemmat tyttöjä. Ja nyt hän on siinä ja ollut sittenkin kokoajan samaa kastia kuin minäkin. Kun sitä nuorena tietäisi enemmän ja olisi rohkeampi.

Hoipun majapaikalle klo 4. Nukun muutaman tunnin ja 10.15. matkaan Jyväskylän kautta Ristiinaan, jossa ystäväni A ja T juhlivat naimasopimustaan. Osa vieraista ei ole tiennyt juhlan syytä, sillä kaikki on vain kutsuttu "kesäjuhliin".

Kesäjuhlat ovat hyvin suku- ja parisuhdeorientoitunut tapahtuma. Olen yksin. Ja se tuntuu juuri siltä. Viime kesänä oli täällä U:n kanssa. Nyt mietin, että kuinka tärkeää tai haluttavaa on olla tällä tavalla osa yhteisöä. Juhlissa on jopa yksi naispari, joista toinen harrastaa motocrossia!

Kaikilla on joku. Minä en vain tiedä mitä tai ketä tarvitsisin rinnalleni.

Sitä lähden tänään miettimään Lappeenrantaan mökille.

Haluan tavata C:n ja jutella hänen kanssaan kunnolla siitä mitä Oslossa mahdollisesti välilämme liikahti. Onko se oikeasti sen arvoista?

Minulla olisi kaikki hyvin jos vain haluaisin niin.

**

Luvun alla: Henrik Tikkanen / Tietrilogia
Kuulolla: A:n mankasta jotain hevahtavaa. Nightwish? Ja nyt uutta Zen Cafeta.

Kesäaatoksia ja lomahaaveita

2005-06-09T10:57:00.000+03:00

Jotenkin tämä blogaaminen näyttää aina vain jäävän, vaikka olen koneella päivittäin. Ehkä minulla (ja elämässäni?) ei ole riittävästi aineksia. Tai sitten en vaan viitsi laittaa nettiin kaikkea mitä tapahtuu.

Mutta kuitenkin, tapahtunut sitten viime blogin:

*Olen saanut asuntoni lähestulkoon järjestykseen (ja havainnut, että tavaraa on yhä ihan saatanasti). Ehkä minun pitäisi ottaa Provokaatiosta oppia ja aloittaa perusteellinen asunnon järjestäminen ja tavaroiden valikointi?
*Olen ostanut lentolipun Osloon. Lähtö 17.6. hinta vaivaiset 50 eur. Takaisin pääseminen onkin sitten asia erikseen, lentolippujen hinnat liitelevät jossain 150-250 euron välillä! Laskin, että halvemmaksi tulee ottaa bussi&laiva-kombinaatio. Se on lisäksi paljon seikkailullisempaa. Niin ja näkee niitä miasemia :)
*L löysi meille täydellisen rivitaloasunnon Merimaskusta, merinäköalalla ja omalla tontilla. Nyt pitäisi vain voittaa lotossa (L tosin sanoo, että pitää vain valmistua ja ottaa lainaa. Mutta minulla on jo lainaa! Opintolainaa ja niin perkeleesti onkin...) En tiedä mihin tässä ollaan menossa, Norjaan nyt ainakin aluksi.
*Olen käynyt lähes joka viikko pelaamassa Ultimatea TUUTin poikien (ja tyttöjen, lue: yksi kpl lisäkseni) kanssa. On ollut tosi kivaa. Ostin jopa uudet nappikset ja hautasin vanhani muisteloiden kera naftaliiniin (l. piharoskikseen).
*Hilkka on viihtynyt suhteellisen hyvin uudessa kämpässä, löytänyt raapimispuun ilot (tyylikäs ja saaresta tuotu). Pihalla ulkoilu on myös kovassa nosteessa!
*Olen grillannut kahteen otteeseen. Kesä, kesä ja kesä!

Yliopisto on updeitannut sähköpostijärjestelmäänsä. Uudessa on hurjasti bugeja. Hurraa! Viesteistä leikkaantuu osa pois ja fontit ovat perseestä. Äsken vessassa käydessäni tapasin taas Jaakon (hämähäkki, joka vaeltelee näköjään proffan ja vessan väliä). Jostain syystä symppaan Jaakkoa, vaikka hämiksiä yleensä inhoankin.

Olen miettinyt myös tulevaisuuttani: tein hurjia laskelmia ensi lukuvuoden suhteen. Opintotukea jäljellä 11 kk ja opskeltavaa sellaiset 40-60 opintoviikkoa (tai siis opintopisteitä tulevaisuudessa). Olisiko mehdollista valmistua ensi kesäksi? Tai viimeistään jouluksi 2006? Ja mitä sen jälkeen? Jokseenkin on sellainen olo, että sitä voisi (ainakin vähän aikaa) olla onnellinen sitenkin, että tekisi jotain semivirkamieshommaa säännöllisillä tuloilla ja lomilla. Varokaa siis kaikki Turun virkamiehet ja -naiset, täältä tullaan!

**
Luvun alla: J. K. Rowling / Harry Potter ja Viisasten kivi.
Kuulolla: Groove FM ja pihalintujen laulu.

Muutto ohi!

2005-05-30T13:58:00.000+03:00

Nyt olen sitten virallisesti Tiilentekijäkatu 8:n asukki. Kun muutimme viime viikolla K:n kanssa osan tavaroistani uuteen luukkuun, oveen oli ilmestynyt jo nimeni, oma nimeni. Se oli huisia. Kolmeen vuoteen ovessa ei ole ollut nimeäni ja nyt on.

Seinän väri ei näyttänyt yhtään niin pahalta kuin silloin kun kämppä oli tyhjänä. Paikka tuntuu yhtäaikaa tutulta ja jännittävän vieraalta. Kodilta kuitenkin. Tavaroita on yhä hujan hajan lauantaisen muuton jälkeen, mutta vähitellen romppeet löytävät paikkansa. Hilkka ihmettelee, että koska me lähdetään pois tästä oudosta kämpästä. Mutta se on nyt meidän uusi koti.

L oli auttamassa minua K:n ja M:n kanssa todella reippaasti muutossa. Kantoivat adoptoimani afrikkalaisen kivihyllyn kaikki kivet ylös asti. Kaikkea sitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Ystävyydeksi sitä kai kutsutaan.

Eilen löhösimme L:n kanssa koko päivän sisällä. Ulos pistimme nokkamme vain, jotta saimme filkkoja ja ruokaa. L esitteli minulle suosikkileffansa: When Harry met Sally (kirjoitetaanko se noin?). Ihanaa rakkaushömppää. Ja ihana L. Muuton ja edellisen elämänvaiheen taakse jättämisen aiheuttama stressi alkaa viimein hellittää. Tajusin, että on aika ihanaa herätä jonkun vierestä ja että tuo joku on L.

Elämä edessä, tukka takana (tai ainakin vielä päässä). Otin yhteyttä myös Linniin Norjassa. Josko kuitenkin lähtisi Europrideen? Lattiatilakin löytyi jo.

***

Luvun alla: tyhjät pahvilaatikot ja ylenmäärin paperiroinaa.
Kuulolla: levyhyllystä löytyneet vanhat suosikit (kuten Greatest Hits 1998!)

Remontti-irma rulaa

2005-05-16T11:11:00.000+03:00

Viime päivät olen viettänyt minulle (lähes) uuden aihealueen parissa. Olen nimittäin remontoinut tulevaa kotoani (niin tiedoksi, että olen muuttamassa puutaloidyllistä 50-luvun kerrostaloon, viidenteen kerrokseen vielä).

Kävin elämäni ensimmäisen kerran ostoksilla K-raudassa (siis ostamassa oikeita remonttitarvikkeita). Olin aika ulalla, mutta onneksi siellä oli nopsaa ja osaavaa asiakaspalvelua. Sitten ostin elämäni ensimmäisen maalitonkan. 9 litraa himmeää talomestarisävyn valkoista maalia vaihtoi omistajaa 45 euron hintaan. No onneksi vuokraemäntä on luvannut maksaa remonttikulut minulle jälkikäteen.

Olen oppinut, että tapettien poisto yhdestä about 16 m2 huoneesta vie kauemmin kuin parisen tuntia. Todellisessa elämässä siihen menee kaksi päivää. Ensin kostutat tapetit, sitten huomaat, ettet ole kostuttanut niitä riittävästi. Sen jälkeen tajuat, että ei olisi pitänyt kostuttaa kaikkia samanaikaisesti vaan sitä mukaa kuin niitä ehtii repiä alas. Ja koko rumba alkaa siis alusta. Mutta nyt siis tiedän tämänkin, kuinka kauan aikaa kuluu ja kunka helvetillistä on raapia rystyset verillä tapetin roippeita seinästä (perfektionisti kun olen). Lauantaina minulla oli onneksi apuvoimia kolmen ihmisen verran kaikkein vittumaisimpaan vaiheeseen.

Eilen päätin jatkaa raksalla yksin. Se oli aika meditatiivinen kokemus. Monta tuntia kului ihan hujahtaen vain. Kuuntelin Novaa ja puuhaillessa tuli todella hyvä mieli. Pitäisi ottaa raksasta kuvia ja muutenkin voisin opetella kuinka tästä blogista saisi vähän visuaalisemman. Eilisillan saldo: kaksi valkoista seinää, rikkinaarmuuntuneet rystyset ja muutenkin hakattu olo. Päätin jättää iltalenkin suosiolla väliin ja menin sen sijaan Vaakahuoneelle nauttimaan hyvin ansaitun remonttiolusen. Sen verran piipussa olin, että menin ihan luppasilmäiseksi siitä yhdestä. Toinen motiivini Vaakiksen suhteen oli tietty L, joka on siellä töissä ja jonka hammasharja oli unohtunut luokseni. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että L tuli jälleen yöksi, joten hammasharjareissu oli vain muotoseikka.

Nyt mietinkin: missä vaiheessa toiselle voi hankkia hammasharjan jatkuvaan säilytykseen ja mitä se sitten taas merkitsee?

Oikea käteni on aivan rampa. Aamulla hajotin viinilasin tyhjentäessä astiakaappia. Olen alkanut unelmoida yhdestä seinästä maitokahvin värisenä. Ja sisustuksesta, joka täsmäisi siihen. (Miksei IKEA voisi arpoa köyhille opiskelijoille lahjakortteja?)

Nyt tekemään ensi syksyn kirjatilauksia (lista on pitkä ja olen uupunut jo valmiiksi pelkästä ajatuksesta). Törmäsin tänään Juslenian edessä amanuenssiin, joka kyseli kuinka olen viihtynyt. Kaikki tuntuvat nyt kyselevän sitä...tarkoittaako se sitä, että he arvioivat halukkuuttani jatkaa vai kyselevätkö muuten vaan? En vieläkään tiedä mitään syksystä. Olen asian suhteen kuitenkin ihan lunki. Jos tämä pesti jatkuu, talous on turvattu. Jos ei jatku, opiskelen kuin pieni eläin ja murehdin taloudesta vasta kun on ihan pakko.

Tämä on sitä nykyihmisen elämää: prekariaattia!

**

Luvun alla: Marjo Niemi / Juostu maa
Kuulolla (Novan lisäksi): Sielun veljet (K:n antama kokoelma)

Hyvän olon ydin?

2005-04-19T14:16:00.000+03:00

Onko se
onnisunut treeni
herääminen kauniin naisen vieressä
täsmällinen ja hyvin etenevä päivä
liian paljon hyvää ruokaa ollakseen totta
keskustelu seurassa, josta ei olisi uskonut itseään löytävän
kissan katse ja käpälä

vai yksinkertaisesti niin monen asian summa, että sitä on vaikea ynnätä?

On ollut käsittämättömän kevyt ja eläväinen olo. Ihmettelen päivän kerrallaan.

Kun asioille antaa niiden tarvitseman ajan, ne alkavat elää sinussa -tuntua mielekkäiltä. Vähitellen sitä huomaa, ettei ole lainkaan hassumpi tyyppi.

Siitä seuraa ihania asiota.

Viikonloppuna oli ja meni Kumina. Se meni niin kauniin keveästi, että ihmetyttää yhä. Uskomattomia ihmisiä, esityksiä ja tunnetiloja. Parhaimpina Anna-Maria Mäki, Silmu ja Iva Nova :)

NYT
Luvun alla: Ei mitään.
Levylautasella: Iva Nova

Kevättä ilmassa

2005-04-07T13:41:00.000+03:00

On ollut kaikenlaista kiirettä ja näköjään bloggaaminen on jäänyt vähemmälle alkuinnostuksen jälkeen. Mutta nyt taas jotakin pientä muutamalla rivillä.

Flunssat ovat taakse jäänyttä elämää ja eilen Xyclingissä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että kunnossa on tapahtunut selkeä harppaus ylöspäin. Kun tunti loppui en ollut rättipoikkiväsynyt vaan ajattelin: lisää! Ehkä ensi viikolla uskaltaudun II tason tunnille? Myös salilla kulkee ja olo on kaikinpuolin napakoitunut. On ollut mielettömän hienoa tajuta, että on löytänyt urheilun taas uudestaan. Että se on selkeästi (ja toivottavasti pitkään) osa elämääni ja sitä kuka olen.

Myös sosiaalista kevätvipinää on ollut. Olen ollut deiteillä muutamaan otteeseen erittäin mukavan ja sporttisen naisen kanssa. Mistä puunoksalta hän oikein laskeutui elämääni?

Nyt on kuitenkin mentävä Mansikkapaikkaan syömään taivaallista kasvissosekeittoa ja vaihtamaan kuulumisia K:n kanssa. Lisää juoruja ja muuta paremmalla ajalla toivottavasti viikonloppuna :)

**

Luvun alla: Ville Sutinen (suom.): George W. Bush - Unohtumattomimmat
Kuulolla: Black Eye Susans: Dedicated To The Ones We Love

Saariston Hilda

2005-03-21T14:24:00.000+02:00

Viikonloppu sujui vahdikkaasti Turunmaan saaristossa. Kävin U:n luona Korppoossa. Kevättalvinen saaristo on juuri nyt parhaimmillaan. Suorastaan kuumaa auringonpaistetta ja kävelyn kestävää jäätä. Käytännössä päivät kuluivatkin retkeillen jäällä ja maastossa. Sunnuntaina olimme paikallisen Ullan kanssa autokierroksella ympäri saarta. Edellisenä iltana olimme nauttineet paikallisten vieraanvaraisuudesta, upeista ilmoista ja "alppimeiningistä" mökin terassilla. Kädessä kylmä olut ja Radio Majakka taustalla. Sain naamani ihan täyteen pisamia. Lauantaina myös saunoimme ja kierimme hangessa. Ihanaa.

Perjantaina alkanut flunssani (taas) ei kuitenkaan toennut kaljalla ja saunalla ja nyt olen taas treenibreikillä :(

Tänä aamuna lähdin klo 6 kävelemään kirkonkylän bussipysäkille. Oli aivan hiljaista ja aurinko vasta nousemassa. Bussin ikkunasta näin hirven, joka seisoskeli paikallisen asukkaan talon pihalla. Oli jotenkin kotoisa olo. Ehkäpä muutan vanhemmiten saaristoon?

Töissä ollut ihan kiirettä. Uusia kirjoja tullut pakettikaupalla ja professori L ulkomaanmatkaltaan. Olen keittänyt teetä ja popsinut pastilleja. Nyt kotiin vaakikseen. Toivottavasti tämä on kevään viimeinen flunssa!

***

Luvun alla: Pekka Tarkka / Pentti Saarikoski II
Walkmanissa: ei mitään, saariston hiljaisuus vaikuttaa yhä.

Elokuvia ja kuvia

2005-03-15T14:01:00.000+02:00

Tampere tuli sitten taas koettua ja nähtyä. En jaksanut olla paikalla kuin to-la. Torstaina majoittauduin extemporee Helin luo, joka asui aivan keskustassa kivassa kimppakämpässä (muina asukkaina mm. valokuvaaja, joka oli vedostanut aivan mahtavia kuvia Intiasta jne. isoille levyille). Kävin katsomassa Homo Cinema Fennica 1:sen, joka ei ollut tasoltaan kovin häävi. Nostalginen Oletko sinä? raina vuodelta 1969 hauskuutti yleisöä kovasti. Setin parasta antia oli Zaida Bergrothin Hiukset (1998), jota en ollut aiemmin nähnyt. Se oli oli hyvin lupaavan tuntuinen ja mystinen oppilastyö. Vuokko Hovatta ilmaisi hyvin pienin elein paljon, sanoja ei tarvittu. Myös Markku Heikkisen Poikakulta (1996) oli ihan ok muisto Heikkisen ohjaajauran alkuvaiheista. Näytöksen viimeinen, KRASNAJA SPUTNIK PUDDING, taas oli aluksi ihan hauska, mutta muuttui lopulta pitkitetyksi vitsiksi (joka ei suinkaan parantunut pitkittämisestä).

Perjantaina kävin katsomassa kolme näytöstä. ELO:n uusissa oppilastöissä pyrkivät innovatiivisuuteen ja näyttävyyteen, mutta lopputuloksena oli aika tasapaksua matskua. Etenkin Milla Pelkosen 2 oli kuin halpa kopio viime vuonna leffateattereissa pyörineestä The Saw -leffasta. Voihan toki olla, että Milla parka keksi kyseisen idean huoneeseen lukituista ja hulluiksi tulevista ihmisistä ennen kuin oli tietoinen jenkkileffasta. Miika Soinin Harmaa alue oli ihan hyvin tehty. Aiheen syvempi kehittely olisi varmaan vaatinut pidemmän formaatin. Setin paras (ja samalla pelastaja) oli ehdottomasti viimeisenä esitetty Marja Pyykön Tango, jossa Sulevi Peltola ja Kristina Elstilä ovat aivan mahtavia! Pätkässä oli kaikki tarvittava: hyvä aihe, visuaalisesti näyttävä ja toimiva tarina sekä loistavat näyttelijät.

Perjantain paras näytös oli kuitenkin ehdottomasti Simon Ellisin retrospektiivi!!! Nuori jannu, jolla on aivan uskomattoman kekseliäs mieli. Lisäksi tällaisessa uran läpileikkauksessa näki selvästi kuinka oma ääni ja tapa tehdä pysyi, vaikka resurssit lisääntyivät. ELO:n oppilastöitä tuntui vaivaavan ajallemme (ehkä?) tyypillinen ilmiö: on laitteita ja teknistä osaamista tehdä vaikka kuinka hienoa jälkeä, mutta sisällössä ei ole mitään uutta, kekseliästä tai puhuttelevaa.

Perjantai-illan vika näytös oli taskumatin höystämä Homo Cinema Fennica 2, joka oli yleistasoltaan ykköstä huomattavasti parempi. Jaakko Virtasen 1989 ohjaama dokumentti Liitto oli todella mielenkiintoinen ja rento ajankuva homoseksuaalisesta parisuhteesta (ja 80-luvusta. Ne vaatteet!). Aleksi Salmenperän oppilastyö Rajatapaus (1998) oli itselleni uusi, mutta positiivisesti yllättävä kokemus. Lyhäri oli käsittämättömän hyvä monessa mielessä. Mikä mies tuo Aleksi oikein on?

Loppuilta kului YO-talolla tuttujen kanssa bailaten ja paikallista menoa tutkaillen. Ihan jees (milloinkohan olen viimeksi ollut pilkkuun asti ulkona?). Seuraavana päivänä heräsinkin sitten klo 13 ja oli ihan turha enää lähteä metsästämään lippuja saman päivän näytökseen. Siispä kamat kasaan, safkaa kitaan ja kohti Turkua.

Kotona koomailin loppuillan ja sunnuntaina reippailin jälleen avantoon.

***
Luvun alla: Juhapekka Tukiainen / Elämäni kunnossa
Walkmanissa: Kemopetrol / Play For Me

Urheilijan identiteettiä rakentamassa?

2005-03-10T13:07:00.000+02:00

Eilen oli salilla pitkästä aikaa (siis aivan liian pitkän kipeilyjakson jälkeen) todella mahtavat treenit. Matolla
30 min/5km ja sen jälkeen olka&hauis&ojentaja-paketti. Tänään vietin aikaa kurkkimalla treenaamiseen liittyville keskustelusivustoille. Urheilu liikuttaa aika suurta määrää ihmisiä.

Seikkailin myös liitokiekkoliiton sivuilla ja muistelin menneitä. Pitäisikö syksyllä aikeeksi jäänyt Ultimaten uudelleen aloittaminen toteuttaa nyt keväällä? Jos aloittaisi vaikka piipahtamalla yliopiston porukan treeneissä?

Joka tapauksessa olen iloinen, että urheilu on palannut takaisin elämääni. Nyt se voisi olla tavoitteellisempaa kuin koskaan!

Pian lounaalle K:n kanssa (vatsa sanookin jo mur!) ja sitten kohti Tamperetta!

**

Luvun alla: Jonas Gardell / Kummajainen astuu kehiin
Walkmaneissa: mukana kopallinen levyjä mm. CMX

Ihastumisen iloista ja kiroista

2005-03-09T15:40:00.000+02:00

Olo on leikkisän poreileva. Joko kyseessä on kevään ja valon positiivinen vaikutus mieliaani tai sitten syksyn masennus alkaa väistyä. Sillä tavalla, että sitä haluaa jo vilkuilla ympärilleen ja toivoisi pientä säpinää. Ei siten, että haluaisi taas seurustella. Ehei. Olisi vain kiva tuntea se kutkuttava tunne kun on kiinnostunut jostakusta :)
Voisi pyytää häntä ulos leffaan, käveylle, teelle. Tänään huomasin _jopa_ erään opiskelukaverini olevan aikas cool. Ei sillä, ettenkö olisi ajatellut niin joskus aiemminkin, mutta on selvä elpymisen merkki, että edes muistaa ja huomaa ajatella tämän tyyppisiä ajatuksia. Pitää veren liikkeellä!

Koska tällaista mystistä henkilöä, jota pyytää oikesti ulos, ei kuitenkaan ole tällä hetkellä olemassa, olen kehittänyt sijais-ihastuksia. Nuorempana tätä olisi kai kutsuttu teinin kauko/fani-ihastumiseksi...Olen nimittäin fiksoitunut yhteen salilla työskentelevään ohjaajaan. On kiva ajatella, että voi luvallisesti katsoa ja pitää toisesta, saada positiivisia viboja, koska toinen on siellä työnsä puolesta katsottavana.
Ja toimiihan se toisinkin päin: voi ajatella hänen katsovan minua, vaikkei katsokaan. Toistaiseksi ajatusleikki on ollut kivaa, mutta viime aikoina olen alkanut pyöritellä ajatusta siitä, että mitä jos hän olisikin mahdollinen? En tiedä, mutta hauska ajatus, kevätpeli. Toisaalta esimerkiksi eilen tuntui siltä, että pidän tuosta tyypistä "liikaa".
Hän ei ole todellinen, sillä en tiedä hänestä muuta kuin hänen työpersoonansa (ja millaisen mielikuvan toisen persoonasta voi saada kokoon hien ja käskyjen keskellä?!). Mutta tuo työpersoona onkin sitten aika vetovoimainen ;)

Noh. Pitää muistaa leikin rajat. Ei olisi eka kerta kun saattaisin itseni vaikeuksiin tällä tavalla...

Huomenna lähden ehkä Tampereelle elokuvafestareille ja bilettämään. Hyvä homma. Vähän tuuletusta mullekin ja kenties sieltä löytyisi sitä vipinää?

Eläköön naiseus!

2005-03-08T11:39:00.000+02:00

Puuh. Päivä on mennyt istuessa palavereissa ja juodessa kahvia. Töitäkin on toki tehty. Välillä tuntuu, ettei paperipinojen kasvua voi estää. Mihin tunkea kaikki selvityspyynnöt ja ohjeistukset? Työ on tylsä aihe, ei siitä sen enempää. Päivää ilahdutti työkavereiden yhteinen kahvihetki Naisten päivän kunniaksi. Pomo oli ostanut kakun, joka maistui joidenkin mukaan keväiselle ja raikkaalle, toisille mieleen tuli päärynäsiideri.

Suomessa on hyvä olla nainen. On hyvä kiittää joka päivä, ja erityisesti TÄNÄÄN naistenpäivänä itseään siitä, että naisena ei tarvitse murehtia niin paljon. Esimerkiksi näin: naisen euro on käytännössä yhä 80 snt. Eipä tarvitse miettiä mihin rahansa laittaa kun ei ole mitä hassata! Tai: kun naisille tulee johtajapaikoista kilvoitellessa lasikatto vastaan, pitäisi ajatella miltä stressimäärältä sitä välttyy kun ei tarvitse olla johtaja sen sijaan, että marmatettaisiin epätasa-arvosta :) heh

No niin. Sain Taina Kinnusen bodari-väitöksen luettua. Olipahan siinä sitä. Uskontoa, alakulttuuria ja riittejä. Kovin vähälle jäi seksuaalivähemmistöjen pohdinta tai katsee analysointi. Bodaus ilmiönä ja sukupuolirajoja horjuttavana toimintana kaipaisi enemmänkin (ja syvällisempää) pohdintaa. Ehkä alankin tarkastella sitä? Se tosin vaatisi varmaan pääaineen vaihtamista...

Kuntoilusta puheenollen: olen vastustanut orastavaa jatkoa flunssakierteelleni ja kävin eilen illalla salilla. Siellä oli ihmeen rauhaisaa. Pitänee alkaa käydä treenaamassa epätavallisiin aikoihin? Salifiksoitumisesta tuli mieleeni, että Saunasiiderillä on erillinen treenipäiväkirjasivustonsa...ehkä kuitenkin minulle riittää vielä toistaiseksi tämä. Ellen nyt sitten ryhdy tosissani kasvattamaan pattia.

Kevätaurinko paistaa vielä kirkkaasti. Illalla taas salille Xyclingiin :)

**

Luvun alla: Stephen King / Kirjoittamisesta
Walkmaneissa: Killer / Sure You Know How to Drive This Thing?

Äänenavaus

2005-03-07T11:06:00.000+02:00

Seikkailtuani parisen päivää netissä erilaisilla blogi-sivustoilla päätin avata oman. En tiedä hölkäsen pöläystäkään näistä asioista. Eikä minulla ole liioin mitään suunnitelmaa siitä, mitä näillä sivuilla aion käsitellä. Elämääni? Asioita, joista olen kiinnostunut? Tai kenties laitan sivuille kuvia kissastani?

Uusi aikakausi, ja maailma sen mukana, on avautumassa :)

Kävin eilen avannossa, pitkästä aikaa. Siitä, ja kevätaurinkoisessa metsässä kävelystä, tuli käsittämättömän hyvä olo.

**

Luvun alla: Taina Kinnunen: Pyhät bodarit
Walkmanissa: Trio Niskalaukauksen "parhaat"